Jorma Piipon kirjat

JORMA PIIPON KIRJAT

ETUSIVU KIRJAT TILAAMINEN BLOGI RUNOT LEHTIARTIKKELIT GALLERIA

BLOGI

22.03.2024 Maailman onnellisin maa 2024.

Suomi on seitsemännen kerran maailman onnellisin maa. Näin kerrottiin uutisissa tällä viikolla. Ja, mihinpä muuhun kuin uutisiin voisi luottaa. Sovitaan siis, että näin sitten on. Mutta, mitä tuo onnellisuus lopulta on? Milloin olemme onnellisia ja milloin taas emme niinkään?

Toisille se voi olla varallisuutta ja miten paljon on rahaa käytettävissä jokapäiväiseen elämään. Tässä “lottovoittaja” Uuno Turhapurolla oli oma käsitys. Jos rahanmeno laski päivässä, vaikka alle kymppitonnin, saattoi päivään tulla pitkästyttäviä hetkiä. Ja, silloin ei voi olla onnellinen koko ajan.

Toiselle vastaavasti onnellisuuden tunteen voi tuoda hengellinen vakaumus ja siihen liittyvä usko elämän jatkumisesta tuonpuoleisessa. Jos nyt ei välttämättä koe olevansa onnellinen, niin ainakin sitten joskus. Ja, kaikkihan me tiedämme, että parasta aikaa on jonkin hyvän ja iloisen tapahtuman odottaminen. Joten onnen sen tuojajasta voi kokea ja täällä ajassa. Tästä virressä “Herra kädelläsi, 517 kerrotaan: “Onneni on olla Herraa lähellä, turvata voin yksin Jumalaan.”

Onnellisuuteen vaikuttava merkittävä tekijä on rakkaus. Se jaetaan viiteen ryhmään. Nimet tulevat kreikan kielestä; agape, eros, filos, filtron ja storgi. Agabe- rakkaus on yliluonollsta ns. Jeesus- rakkautta ja joka liittyy uskoon. Eros on miehen ja näisen välistä eroottista rakkautta ja tunnetilaa. Filos on ns. kaveri- ja toveri rakautta, jota koemme myös lapsiimme, vnhempiimme ja sisaruksiimme. Myös hyvät ystävät kuuluvat tähän.

Edellä olevan perusteella jokainen voi käsittää, että rakkaus on yksi tärkeimmistä onnellisuuden tekijoistä. Erityisesti Eros- rakkaudella on suurin merkitys siihen, miten onnellisiä parisuhteessa olemme tei emme ole. Ja se on vielä siitä erikoinen ja muita eroava, että sitä joko on tai ei ole.Väitäisin, että jos parisuhteen perustaa vain Filos- rakkausen varaan, niin yleensä ei tule onnistumaan. Toki ystävyys vo kehittyä myös rakkaudeksi. Ehkä maaillsen elämän suurimpia onnen tunetita saamme kokea juuri parisuhteessa. Sitähän me kaikkille vihkimisen jälkeen toivotammekin. Mutta, puolet tänään pääsyy eroon.Tahtoa rakastaa ei ole riittänyt siihen saakka kunnes kuolema erottaa. Tahdostahan lopulta on kyse. Rakkauden tunteet vauhtelevat, mutta tahto pysyy jos on pysyäkseen.

Edellä esimerkkejä onnellisuuden kokemisen äärimuodoista. Jos nyt palaamme arkielämään. Sitähän elämä suurimmaksi osaksi on, Ja, onneksi näin on. Eräs vanhempi jo edesmennyt työkaveri sanoikin viisaasti, että “eihän aina voi olla pyhä”. Vanhemmille pyhä tarkoitti sitä, että silloin ei tehty töitä ja ruokakin oli usein parempaa, jälkiruokineen päivineen. Tavattiin vieraita ja käytiin kylässä “ilman virallisia kutsuja”.

Onnellisuuden määrittelyssä täytyy menä asian juurisyihin. Ehkä tässä täytyy lähteä liikkeelle ihan itsestä. Olenhan minä juuri se, joka parhaiten minut tuntee, vaikka se aina siltäkään tunnu. Miltä minusta tuntuu heti aamulla, kun olen saanut silmät auki. Mitkä asiat tulevat ensimmäisenä mieleen?

Valitettavasti ne ikävät ja vielä ratkaisemattomat asiat ja tekemättömät työt tulevat ensimmäisenä. Joku on tästä sanonut, että kun se pirulanen on sängyn vieressä heti aamulla valmiina odottamassa, että saa iskeä ja tehdä päivästäni heti huonon.

Onneksi niitä hyviä ja iloisiakin asioita meille tulee ja on tullut eteemme. Näitä voivat olla vaikka jo kauankin kesken ollut tehtävä on tullut valmiiksi. On saanut aikaan jotakin. On saanut myönteistä palautetta työyhteisöltä ja esimieheltä. Saanut sovittua erimielisyyden jonkin jopa läheisen henkilön kanssa. Ansaittu ja alkava vuosiloma tuo hyvän mielen, ellei ole ole suunnitellut liikaa menemistä ja tekemistä loman ajaksi. Ei joka paikassa tarvitse ehtiä käydä.

Kuten tiedämme kokemuksestamme, kaikenlaiset asiat, ikävät ja iloiset, kuuluvat elämäämme. Emme niitä voi välttää tai kiertää. Ne ovat edessä ennemmin tai myöhemmin. Jos ja kun näin on, on niiden kanssa vain opittava elämään. Vaihtoehtoa ei ole. Tullaan asiaan tai kysymykseen, että miten rakennan elämäni näiden tosiasioiden päälle tai varaan? Olenko TASAPAINOSSA niiden kanssa, niin etteivät ne häiritse sen enempää. Olenko tietoinen niistä, mutta annn asioiden vain olla. Aikanaan kukin asia vuorollaan ratkeaa omalla tavallaan. Ehkä aina ei juuri niin kuin itse olisi halunnut. Joskus aika on sen tehnyt puolestasi. Näin sanotaan käyvän niinkin ikävän kuin surun kanssa. Läheisen menetyksen suru on vaihtunut kaipaukseen ja jopa iloiseen muisteluun yhteisistä ajoista.

Palataanpa tuohon onnellisuuteen. Se kun pitäisi löytyä, jos on löytyäkseen, edellä kerrotuissa elämän realisteissa. Niistähän emme pääse eroon ja joita emme voi välttää. Historiaamme ja tosiasioita emme voi myöskään muuksi muuttaa. Ja tulevaisuudesta kukaan ei voi olla varma mitä tuo tullessaan.

No, kun kerran näin on, niin sitten on ja sillä hyvä! Päädymme kahden asian keskinäiseen vuorovaikutukseen, onnellisuuteen ja elämämme reaaliteihin. Miten nämä kaksi asiaa voidaan sovittaa keskinäiseen kunnioitukseen ja jopa riippuvuuteen toisistaan? Minun, sinun ja meidän kaikkien tulee ne sovittaa. Kukaan muu ei sitä tee puolestamme.

Siinä on meillä kasvun paikka. Sanotaan, että jotkut eivät kasva aikuisiksi koskaan. Aikuiseksi kasvaminen on pähkinän kuoressa sitä, miten olen jo edellä mainitussa tasapainossa omien asioiden, eli itseni kanssa. Kun näin voit todeta olevan omalla kohdallasi, niin olet ja aika lähellä onnellisuutta. Täydellistä onnellisuutta kun on vaikea saavuttaa, niin tyydytään niin kuin sen “Lähes onnellinen mies”- romaanin päähenkilö on.

Joku voi kiinnittää huomiota siihen, että en mainitse onnellisuuteen vaikuttavana tekijänä sitä, millaisen koulutuksen ja millaisen aseman kukin yhteiskunnassa on saanut ja saavuttanut. Sen takia, että onnellisuus ei ole näitä riippuvainen, vaan se on meidän sisäinen asiamme ja sitä ei meille tuoda ulkopuolelta, vaikka kuinka pitkälle olisi opiskellut ja millaisessa asemassa elämäntyönsä olisi tehnyt. Meiltä kun puuttuu vielä toistaiseksi oppilaitos, josta valmistuu “onnellisia”.

Liitteenä kopio kirjani "Suuren ikäluokan matkassa",omakohtaisen luvun lopusta:

" ... Olen viime vuosina yllättänyt itseni siitä, että koen olevani kaikesta huolimatta tai juuri kaiken kokemani takia onnellinen. Silloin tällöin huomaan silmiini tulevien vesien estävän näkyvyyden tietokoneen näyttöruudulta kirjoittaessani pelkästään siksi, että koen kiitollisuutta koko elämästäni.

Rakastan tätä elämää sen kaikessa rankkuudessa, sen yksinkertaisuudessa ja arjen pienissä asioissa. Tähän saattaa vaikuttaa sekin, että tässä iässä tulee tietoiseksi elämän rajallisuudesta. Mikään ei ole enää itsestään selvää. Milloin tahansa kuoleman majesteetti saattaa tulla kolkuttamaan, että joko lähdettäisiin. Tietoisuus kuoleman todellisuudesta saa aikaan elämän kunnioituksen.

Pakko se on siis myöntää, että onnellinen mikä onnellinen. Mutta mistä tuo onnellisuus oikein on lopulta putkahtanut?

Se on tullut heikkouden kautta. Se on tullut pysähtymisen kautta. Se on tullut särkymisen kautta. Se on tullut eheytymisen kautta. Se on tullut menestyvien, mutta kaikkien ihmisarvoa kunnioittavien ja kanssaihmistä huolta kantavien lasteni kautta. Se on tullut ensimmäisen tähän mennessä syntyneen lapsenlapseni, Matilda tytön kautta. Se on tullut sairauteni aikoina huoliani kuunnelleiden ja arjen asioissa auttaneiden muutamien uskollisten ystävien kautta. Se tulee edelleen Sinulta ystävä, jos vaivaudut joskus soittamaan vain kysyäksesi, että mitäpä tänään kuuluu.

Ihminen kasvaa sitä mukaa, kun hän uskaltaa kohdata voimattomuuden, rajallisuuden ja olla itse uskollinen niille muutamille ystäville. Ihmisen kasvu ei ole paremmaksi tulemista, vaan oman pienuutensa yhä syvempää ymmärtämistä. Oman voimattomuuden tunnistamisen kautta ihminen löytää syvimmän tarpeen, olla rakastettu ja olla osa itseään suurempaa kokonaisuutta. Kun ihminen tietää, että häntä rakastetaan, tietää vasta sitten kuka lopulta on. ... "

10.03.2024 Henkilökohtaisia ominaisuuksia

Saunassa ollessa tuli mieleen (kaikkea sitä tuleekin), että jälleen kerran kesä on menossa hyvää vauhtia eteenpäin. Aika kuluu nopeasti, ettei perässä tahdo pysyä. Ja, niitä menneitä ja nopeasti kuluneita kesiä on jo melko paljon tullut eleltyä. Tulevaisuus alkaa olla kohta takanapäin.

Nämä asiat laittoivat pohtimaan. Olenko minä muuttunut ajan saatossa? Jos olen, niin miten? Itse sitä voi olla vaikea määritellä. Mitähän mieltä toiset ovat?

Meillä kaikilla on henkilökohtaisia ominaisuuksia, jotka toiset näkevät paremmin kuin me itse. Eräs tapa on jakaa ne hyviin ja huonoihin. Mutta, se ei ole oikea tapa. Olkoot ne sitten hyviä tai huonoja, ne ovat vain OMINAISUUKSIA, jotka tekevät meistä sen mitä olemme, ainutlaatuisen persoonan.

Kaikilla meillä on tuttavia, läheisiä ja niitä hyvän päivän tuttuja. Useat ovat tuttuja vuosien ja jopa vuosikymmenten takaa. Jos alat muistelemaan, miten mielestäsi he ovat ajan kuluessa muuttuneet tai ovatko olleet aina samanlaisia. Luultavasti suurin osa on aivan samoja kuin vuosikymmeniä sitten.

Saattaa kuitenkin olla, että koet jonkun muuttuneen, toisen epäedulliseen ja ei aina niin miellyttävään suuntaan. Onneksi kokemani mukaan toiseen suuntaan, eli miellyttävään suuntaan muuttuneita on enemmän. Mutta, kuten mainitsin, suurin osa on säilyttänyt persoonansa samana.

Mutta, sitten se varsinainen pointti ja kysymys. Olenko MINÄ muuttunut ja mihin suuntaan? Se vaan on niin, että ainoa jonka kehitykseen voin vaikuttaa. Ei me toista voida muuttaa mihinkään suuntaan. Eikä meillä ole siihen lupaa eikä oikeutta. Tähän toivottomaan tehtävään monen aviopuolisot kuitenkin syyllistyvät.

Eräs tapa mitata sitä, miten itsemme kehittämisessä tai kehittämättömyydessä olemme onnistuneet, on pohtia kuinka paljon ystäviä on jäljellä. Käyvätkö he tapaamassa kuinka usein vai käyvätkö enää ollenkaan? Se kun tahtoo olla niin, että “metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan”. Ja, jos et huuda ollenkaan, on vastaustakin turha odottaa.

Elämän vastoinkäymiset ja sairaudet saattavat muuttaa ja usein myös muuttavat meitä. Mutta, näissäkin tapauksissa yllätys , yllätys, parempaan suuntaan. Toki joku saattaa katkeroitua ja loppuelämä meneekin sitten siinä.

10.03.2024 Usko ja parantaminen

Kyse kirjaimellisesti uskon asiasta. “Toiset uskoo, toiset ei ja kaikki eivät, vaikka joku kuolleista tulisi kertomaan.”

Kerron pari tapausta joissa olin paikan päällä joskus 90 luvun alkupuolella. En ole välittänyt juuri kertoa, kun niitä ei kuitenkaan uskota. Ehkä en itsekään, jos en olisi nähnyt. Joten, ei haittaa vaikka ette uskoisikaan

Ensimmäinen tapaus oli erään pohjoisen pienemmän kaupungin urheilutalolla. En muita vanhemman naisevankelistan nimeä ja sitä, oliko hän Hollannista vai Kanadasta. Etunimi alkoi muistaakseni M kirjaimella.

Ennen kuin tilaisuus kunnolla alkoi, sanoi hän, että täällä on kaksi henkilöä siellä hallin katsomon ylimmällä penkkirivillä. Te olette liikkeellä “väärässä hengessä”, eikä hän pysty sen takia tekemään mitään. Porukat kääntyivät tietenkin katsomaan ylös ja kas kummaa, kaksi kaveria lähti oma-aloitteisesti pois. Ajattelin, että olipa rohkea temppu ja mitähän tästä seuraa?

Kokous alkoi ja pääsi lopulta rukoilemaan sairaiden puolesta. Eräs noin keski-ikäinen nainen lähti kävelemään pyörätuolista, tosin hoiperrellen.

Samat epäilykset, kuin täälläkin. Oliko järjestetty näytös ja oliko temppu sovittu ko henkilön ja avustajan kanssa? Tulin siihen tulokseen, että “huijaus” olisi tullut välittömästi ilmi. Paikalla kun oli varmasti sellaisia jotka pyörätuolipotilaan tunsivat ennakkoon ja olivat hänen liikkumisensa tuolilla nähneet ja nyt näkivät vähän epävarmat askeleet. Askeleet kuitenkin.

Toinen tapaus oli Seppo Juntusen kokouksessa. Hän oli jo yksin liikkeellä tässä vaiheessa. Olin silloin ko. seurakunnan maallikkotehtävissä ja tässä kokouksessa yhtenä avustajana. Eräs mies kertoi, että hänen toinen jalka on lyhyempi kuin toinen.

Juntunen pyysi käymään lattialle selälleen. Sen jälkeen otti molemmista jaloista kiinni ja nosti pystyyn. Näin varmisti, että lantio oli suorassa. Laski jalat lattiaa vasten. Toinen jalka oli kantapään verran lyhyempi. Pienen hetken kuluttua laski oikean käden sunnilleen nilkkojen kohdalle. Käsi ei ehtinyt koskettaa jalkoja, kun jalat olivat hetkessä samanpituiset. Siis, käsi oli ilmassa, joten mistään tempusta tai nykäisystä ei voinut olla kyse.

Juttelimme tilaisuuden jälkeen kahvipöydässä. Tenttasin “parantajaa”, kun olen kuitenki epäuskovainen vähän kaikkeen mitä ei voi todeta ja nähdä. No, hetkeä aiemmin “jouduin” näkemään, niin pakko kait se oli uskoa. Lyhyesti keskustelusta Juntunen kertoi henkien erottamisen lahjasta. Sanoi, että kun rukoilee jonkun puolesta, niin hän jo “tietää” seuraavana olevasta, että minkä hengen lapsesta on kyse.

Työkaverini kertoi, että hänen tytöllä oli ollut samanlainen tilanne. Näin lantio ei ollut vaakasuorassa, mikä oli aiheuttanut sen, että selkäranka oli kierossa. Oli käynyt samassa kokouksessa, jalat olivat sen jälkeen samanpituiset. Oli valittanut sen jälkeen selkää, kun nyt lantio oli suorassa ja selkäranka haki uutta asentoa. Onneksi oli vielä nuori ja toipuminen käsi nopeasti.

10.03.2024 Kristinusko

Italialaisen arkkipiispa Carlo Liberatin mukaan Italiasta ja Euroopasta on tulossa islamilainen.

“ ... Kymmenessä vuodessa olemme kaikki muslimeja oman tyhmyytemme vuoksi. Italia ja Eurooppa elävät pakanoiden ja ateistien tavoin. Kaikki tämä moraalinen ja uskonnollinen rappio suosii islamia. Mitä järkeä siinä on, että ruokimme maahanmuuttajia, eivätkä he edes kiitä, vaan heittävät ruoan pois ... "

Tässä uutisessa, jos tämä nyt uutinen enää on, kiinnitin huomiota kristinuskon merkitykseen lähihistoriassa.

Väitän, että koko läntisen maailman hyvinvoinnin, ihmisten vapauden ja elintason yhteinen tekijä löytyy kristinuskosta. Tuo kaksi vuosituhatta sitten liikkeelle lähtenyt “aate” on kestänyt vielä tähän päivään saakka. Euroopan kohdalla tilanne vaikuttaa huolestuttavalta.

Aikanaan kristinuskon suurin uhka tuli kommunismista. Mutta, “onneksi” rautaesirippu piti aatteensa tiukasti omalla puolella ja ei päässyt tekemään tuhojaan lännessä. Koti-Suomessa kommunismi ei ollut yhtä totaalista, taistolaisia lukuun ottamatta, kun Neuvostoliitossa. Meillä saattoi olla kristittyjä kommunisteja, jotka kastettiin, kävivät rippikoulun ja vihittiin kirkoissa. Lisäksi heitä toimi yrittäjinä ja jopa pappeina. Oltiinko täällä sitten “lumekommunisteja” itänaapurin mieliksi? Toisaalta Neuvostoliitto ei pitänyt Suomen kommunisteja edes kelvollisina neuvottelukumppaneina. Kekkosen kanssa he halusivat olla tekemisissä.

Kommunismin ja ateismin kokeilukentäksi tuli siis hirviövaltio Neuvostoliitto, jonka taival päättyi kirjaimellisesti konkurssiin. Myös satelliittikanavien tuoma tieto kansalle “toisenlaisesta” vaihtoehdosta oli omiaan tuon kokeilun lopettamaan.

Natsiaatteen kokeilu lähti liikkeelle keskeltä Eurooppaa Saksasta. Saksa, joka oli ollut vuosisatoja sivistyksen, kulttuurin, tieteen ja taiteen edelläkävijä. Jostakin pienestä tuhon tielle ajauduttiin. Kansa ei ymmärtänyt, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Maa pommitettiin raunioiksi ja jaettiin kahtia. Itäpuolella siirryttiin kurjuudesta toiseen eli kommunismiin, jota kesti vielä viisi vuosikymmentä.

Nyt “on vuorossa islam” jonka aikomus on näköjään valloittaa ensin Eurooppa ja sitten muut. Amerikkalaiset tosin päättivät vähän aikaa sitten, että “ei kiitos”, tähän invaasioyritykseen tuli loppu nyt. Mutta, miten on meidän eurooppalaisten ja suomalaisten kanssa? Siitä linkissä!

Neuvostoliiton romahdettua, myös meidän siihen vielä uskovilta kotikommunisteilta meni pohja pois. Jotakin “uutta” tulisi saada tilalle, joka toimisi kättä pidempänä kristinuskoa vastaan. Ja löytyihän se, kun kissojen ja koirien kanssa haettiin. Löytyi liike, jolla “maailma pelastuu”. Vihreä-aate, siinä se! Mukaan lähtivät innolla tyhjän päälle jääneet taistolaiset ja kommunistit, jolle perustettu Vasemmistoliitto ei vastannut odotuksia ilman selvää päämäärää SDP:n varjopuolueena. Lisäksi vihreys sokaisi mukaan muitakin, joille ei se oma paikka muuttuneessa tilanteessa ollut vielä löytynyt.

Tästä sekamelskasta syntyi tänään yleisesti vaikuttava “punavihreä-aate”. Noille “molemmille väreille” on ominaista, että vastustavat järkevää taloudellista toimintaa ja yrittäjyyttä. Yrittäjät kun ovat vieläkin kansaa kurittavia kapitalisteja. Vihreään ajatteluun kuuluu, että mitään luonnonvaroja ei saisi käyttää hyväksi. Mitähän täällä hengessä pysymiseksi saisi sitten käyttää. Mannaa ei enää jaeta taivaalta. Pakolaisten määrän punavihreät haluaisivat kymmenkertaistaa, eli asuttaa tämä maa muslimeilla. Tiedot Euroopasta kaikuvat kuuroille “punaisille korville!.

Aloitin kristinuskon puolustamisella ja sitten sen uhkilla. Onneksi maailmanlaajuiset uhkat ovat ajan saatossa kuitenkin väistyneet. Tällä hetkellä kristinuskon suurimpana uhkana on yhä enemmän jalansijaa saava punavihreys. Sen eräänä päämääränä näyttää olevan kristillisen perinteen alasajo. Perinteen perhekäsityksestä, sukupuolesta ja yleensä siitä, mikä on moraalisesti kestävää. Lähestytään jo koko kansakuntaa koskevaan identiteettiin. Siihen, millä ja miltä perustalla kansamme ottaa tulevaisuuden haasteet vastaan? Kansa, ilman näkyvää kristillistä identiteettiä ei ole länsimainen sivistysvaltio, joka voi suojautua eri sunnilta tulevilta aatteita. Näkyvin ja jo meilläkin tätä päivää ovat “punaisesta” voimansa ammentavat anarkistiset liikkeet.

Tavisodan alla presidentti Kyösti Kallio määräsi kaikki rukoilemaan maamme puolesta. Hän ei kehottanut, kun tilanne oli niin vakava. Ja, kansa tunnetusti rukoili! Saadaanko me vielä tällaisia päättäjiä, jota esimerkkiä näyttämällä osoittavat meille sen tien, jolla pienen kansan ja tulevien sukupolvien tulisi kulkea ja samalla hakea siunaus maallemme.

09.03.2024 Ilmastoahdistus

No nyt se lopulta selvisi, mikä ahdistaa? Se on ilmastoahdistus! Selvisi tänään Aamu-TV:sä, kun oikein ammattilainen sen kertoi.

Milloin ahdistus kokemani mukaan yleensä iskee?

No, heti aamupalalla, kun avaan jääkaapin oven, on siellä matopurkkeja, on rasvatonta ihan juotavaksi ja täysmaitoa ruuan valmistukseen. Sitten siellä oli tänä aamuna onneksi vain possunlihaleikettä. Siis, ei sitä vaarallista naudan sellaista. Pöydällä oli sitrushedelmiä ja kaksi jo vähän nahistunutta banaania. Kuten tiedämme, niin lentorahtina ruojat tänne tuodaan. Voi sitä kerosiinin katkua ja päästöjä. Kahvit onneksi meni alas ilman suurempia ahdistuksia, vaikka kaukaahan ne pavutkin tulevat.

Suihkussa on tullut tavaksi käydä aamuisin ja laskettua lämmintä vettä. Tosin, ei suihku koko aikaa tohise. Onneksi siihen on tullut tavaksi säästää vettä. Mikä se sitten ahdistaa, kun tuntee itsensä puhtaaksi? No, se pirun turve. Sillä se talo ja vesi lämmitetään.

Suihkusta muistin sähkösaunan. Niin, illalla siellä tuli sähköä kuluteltua kaikessa rauhassa. Onneksi sähkön tuotannossa fossiilisten osuus on maailman pienimpiä. Ei paha!

Jos nyt ahdistuksista huolimatta pääsen ulos ja lenkille. Heti helpottaa! Mutta, ei pitkäksi aikaa. Autotallin kohdalla se iskee jälleen ja vielä rajummin.

Tuolla oven takana lymyää, se kaiken pahan alku ja juuri, nelivetoinen turbodiesel- maasturi. Olisi edes bensaversio, niin ....

Onneksi muistin tapahtuman viime kesältä. Tuo pahis kun otti ja teki lakon kesken matkan. Apuun riensi maahantuojan matkaturvan apujoukot. Kohta oltiin jo hinausauton kyydissä molemmat ja kohti merkkiliikkeen korjaamoa. Toinen meistä sinne jäi, kun oli viikonloppu. Ja, eikä aikaakaan kun matka jatkui vuokraamon samanlaisella versiolla, mutta etuvetoisella bensakoneella.

Kaikki tiedämme, että vuokra-auto täytyy palauttaa tankki täynnä. Vähän harmitti, kun piti laittaa kalliimpaa bensaa ja vielä niin paljon. Laskin, että sitä oli mennyt noin 40 prosenttia enemmän kuin omassa olisi mennyt. Joten, ne päästötkin olivat suuremmat samalla matkalla. Saman todisti jälkeenpäin myös autojen tekniset tiedot. Kylläpä helpotti, vaikka kalliimmaksi matka oli tullut.

No joo, annetaan nyt synninpäästö tuonne talliin. Mutta, kun se diesel? Se vaan kummittelee takana. Jotain pahaa siinä täytyy kuitenkin olla, kun kieltää aikovat jo melko pian. Nyt on jo kehitetty nollapäästöinen diesel-moottori, joka on tulossa kaupalliseen käyttöön. Mutta, diesel, mikä diesel!

Hmm! Pitikin kulkea tuon autotallin ohi. Vähän kuitenkin helpotti tuo viimeinen tekninen saavutus. Toivoa edulliselle liikkumiselle siis vielä on.

Liikunnasta kaikki tiedämme, että tulee hyvä mieli. Velat tuntuvat saatavilta, eikä ahdistuksesta ole tietoakaan. Ei siihen saakka, kunnes katse harhautuu horisonttiin. Kaupungin kaukolämpöpiiputhan siellä. Ja, toisesta, onneksi vain toisesta, tulee savua niin, että osa taivaanrantaa on sen peitossa. Ahdistus iskee jälleen. Juuri kun suihkussa käytin sen lämmittämää vettä, onneksi säästeliäästi.

Kaupassa kuitenkin pitäisi käydä, vaikka on se ahdistava kokemus aina. Heti kun pääsee sisälle, niin maitopurkkirivistö on pitkä ja siihen vielä kaikki muut maitotuotteet päälle. Ja, kun tästä selviää eteenpäin, ei helpotusta ole luvassa. Lihatiski ja sen takana vahingoniloisesti hymyilevä lihamestari. Kehtaakin vielä hymyillä, kun noita ahdistustuotteita paketoi ilmastonmuutoksesta huolestuneille asiakkaille.

No jotain kuitenkin täytyy kaupasta ostaa, kun ei ole oppinut olemaan syömättä. Huonosti kävi myös sille romaanin hevosellekin. Mutta, yksi tuote, josta en luovu, vaikka kuinka haitalliseksi vielä tulisi. Se on suomalainen peruna. Siitä saa mitä erilaisimpia tuotteita ja kaloreita on vähemmän kuin sen korvaajaksi pyrkivillä riisillä ja pastalla.

Mutta, kesää kohti mennään niin, ettei perässä tahdo pysyä. Ja sitten mennään mökkiä kohti, mutta ei kuitenkaan niin nopeasti etteivät muut perässä pysy. Ei, ei, kun koko matkalla on kahdeksankympin rajoitus. Sopii minulle ja ei autollakaan ole mitään sitä vastaan. Tuolla nopeudella dieseliä kuluu 4 – 4,5 litraa sadalla. Kahdeksankymmenen kilometrin päässä olevalle mökille polttoainekulut jäävät alle kymmenen euroa.

Jos sinne mökille kuitenkin kohtalaisen hyvällä omalla tunnolla ja ahdistuksilla pääsee, niin ei, ei ahdistus tähän lopu. Se sauna! Kakki tietävät, että mökkisaunat lämpiävät puulla. Ja siitä puusta tulee niitä penihiukkaspäästöjä. Tosin se, miten lämmität saunan. on suuri merkitys päästöjen määrään. No, en ala kuitenkaan opettamaan oikeaoppista saunan lämmittämistä. Mitä vähemmän savua piipusta tulee, sen parempi.

On tämä elämä mennyt vaikeaksi ja ahdistavaksi. Mutta, onneksi sille on nyt löytynyt selitys, mikä sitä aiheuttaa. Tulee näin pikaisesti mieleen, että melkein kaikki mikä oli ennen ok ja joka oli vielä niitä harvoja nautintoja, juuri ne sitä aiheuttaa.

Voi ilmastoahdistus! Pitikö sen vielä tulla, kun kaikki muut taudit maailmasta on jo selätetty ja tehty vaarattomiksi.

09.03.2024 Pohjois-Korean kansa, käskystä vai omasta tahdosta?

National Geographic-TV kanavalla oli taannoin dokumenttiohjelma Pohjois-Koreasta. Nepalilainen silmäkirurgi matkusti sovitusti maahan leikkaamaan nopealla aikataululla tuhat kaihipotilasta. He eivät enää edes nähneet. Hänen mukanaan oli TV kanavan toimittaja ja valokuvaaja “lääkärin avustajina”. He kuvasivat osin salaa elämää suljetussa maassa.

Asukkaat näyttivät elävän aivopestyinä, pelossa ja kurjuudessa. Kuvittelevat silti elävänsä paremmin kuin ihmiset länsimaissa, kun eivät muusta tiedä mitään. Nälkää nähdään eliitin ulkopuolella. Valtion varat menevät aseisiin ja johtoeliitin luxus-elämään.

Terveydenhoito on ilmaista, mutta sitä ei juurikaan ole tarjolla. Lääkäreitä on, mutta ei kunnon sairaaloita, ei hoitovälineitä eikä lääkkeitä. Sairaaloissa, kuten kaikkialla, on jatkuva sähköpula. Nepalilaisella lääkärillä oli mukanaan omat leikkauslaitteet ja aggregaatti virran turvaamiseksi leikkausten ajan.

Kun potilaat huomasivat jälleen näkevänsä, olivat he silminnähden iloisia. “Normaalisti käyttäytyvät potilaat” menisivät tässä tilanteessa luonnollisesti kiittämään leikannutta lääkäriä? Mutta, kun kyseessä ei ollut normaalit potilaat, vaan aivopestyt, niin kiitokset ja ylistykset osoitettiin suurten johtajien seinäkuville. Niitä kun näytti olevan joka paikassa, myös kodeissa, kunniapaikalla.

Eräs vanha miespotilas lupasi nyt kun sai näkönsä takaisin, ottaa kiväärin ja lähteä taistel3maan ja tappamaan amerikkalaisia. Vanhalla mummolla oli ainut toive, että näkisi leikkauksen jälkeen rakkaan johtajansa vaikka vaan kuvana.

01.03.2024 Kalevalanmitta

- Kalevalamittainen säe koostuu yleensä kahdeksasta tavusta, jolloin se jakautuu neljään kaksitavuiseen runojalkaan, josta käytetään nimitystä “trokee”.

Esim: Vii/me vuon/na tau/ti tu/li

- Säkeen ensimmäinen runojalka voi toisinaan olla kolmitavuinen (harvoissa poikkeustapauksissa jopa nelitavuinen)

Esim: Ka/ran/tee/riin kan/sa he/ti

- Runojalkoja säkeessä on siis aina neljä, ja muut kuin ensimmäinen runojalka ovat aina kaksitavuisia.

Esim: Piik/ki ol/kaan jo/kai/sel/le ( väärin, muu kuin ensimmäinen nelitavuinen)

Jo/kai/sel/le piik/ki ol/kaan ( oikein, ensimmäinen nelitavuinen, muut kaksitavuisia)

Määrittelyssä mennään jo vaikeampaan:

- Trokeen runopaino on tavuista ensimmäisellä, jota sanotaan runojalan nousuksi ja jälkimmäinen tavu on sen lasku.
- Suomen kielessä sanan pääpaino on aina sen ensimmäisellä tavulla, ja tällaisen pääpainollisen tavun sijoittuminen säkeeseen riippuu siitä, onko se pitkä vai lyhyt.
- Lyhyet tavut päättyvät vokaaliin, esim. o, me, na, ki, ta, ra, u, pe, a. Pitkät päättyvät konsonanttiin: esim. pun, nus, vir, kis, tys, puls, kuus

10.03.2024 Keskustan kannatuksen vaihtelu

Olin vuoden 2011 eduskuntavaalien alla elävänä vaalimainostolppana markettien edessä ja vähän muuallakin. Tuttua Keskustan kaveria halusin, silloinkin sitoutumattomana, mainostaa.

Tarkoitus oli, että mahdollisesti valituksi päästyä, pääsisin osaltani pohjoisen edustajaa evästämään. Silloin yhtenä ajankohtaisena aiheena oli energiapolitiikka. Alan palveluksessa elämäntyöni tehneenä olisi ollut annettavaa. Mutta, harmi kun jäi lopulta niin vähästä kiinni, se antamiseen pääseminen.

Toisaalta halusin tutustua vaalityöhön, että mitä se käytännössä on. Lyhyesti sanottuna rankkaa ja vaatii paksut korvat. Vaalikentillä pääsi tai sai kuulla monenlaista kommenttia mm puolueen edesottamuksista edelliseltä vaalikaudelta.

Ja ne kommentit eivät aina olleet silloista puoluejohtoa kohtaan mitenkään kannustavia. Heille, usealle kommentoijalle, “ei ole mitään hyötyä, vaikka meillä on nuori edustava nainen johdossa, jos meidät on unohdettu”. Puoluejohto, tai paremmin itse, sain kuulla kunniani puoluejohdon puolesta melko monta kertaa.

Silloin jo aavistin, että tässä ei taida nyt kunnian kukko laulaa, kun vaalien tuloksia päästään kuulemaan. Ja ei laulanut. Tuli vaalitappio. Tästä oli seurauksena, että vuoden 2012 Rovaniemen puoluekokouksessa Keskustan puheenjohtaja vaihtui. Entinen ei ollut edes ehdolla jatkokaudelle. Valituksi tuli nykyinen puheenjohtaja Sipilä ja sihteerinä jatkoi Laaninen.

Sitä ennen vuoden 2012 alussa olivat presidentin vaalit. Niissä Väyrynen oli Keskustan ehdokkaana. Sai ensimmäisellä kierroksella yli puoli miljoonaa ääntä. Tämän seurauksena puolueen kannatus nousi takaisin vaalikauden 2007 – 2011 tasolle. Vuoden 2015 Keskustalle tuli kaivattu vaalivoitto ja Sipilä pääsi muodostamaan hallituksen Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kanssa.

En ala käymään läpi hallituksen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Jos nyt kuitenkin mainitsen ne tärkeimmät. Syntyneet 140 tuhatta uutta työpaikkaa ja valtionvelan oton loppuminen. Näistä kaikki kunnia pääministerille ja hallitukselle.

Mutta, ihmisen muisti on lyhyt. Ei ehtinyt kulua kuin kolme / neljä kuukautta edellä mainittujen tietojen julkistamisista, kun nyt vaalien alla olivat jo unohtuneet. Sanotaan, että “hyvä sana kauas kuuluu, paha paljon kauemmas”. Ja näin kävi! Vaalitaistelussa muistettiin vain niitä ikäviä, mutta välttämättömiä toimenpiteitä, jotka koskivat etenkin köyhempää kansanosaa.

Jos olisin ollut 2019 vaalimainostolppana, olisin todennäköisesti saanut kuulla jälleen samat moitteet. “Meidät on unohdettu.” Tällä kertaa erityisesti maaseudun vilja- ja karjatilalliset olisivat luultavasti olleet asialla.

Kieltämättä monen muunkin panee ajattelemaan miten on mahdollista, että perinteisen agraaripuolueen Keskustan ollessa vielä pääministeripuolue, edellä mainitut tilalliset ovat joutuneet ennen näkemättömiin vaikeuksiin. Tila toisensa jälkeen on lopettanut ja lopettaa pakon edessä. Toki takana on kaksi katovuotta, mutta ei se kaikkea selitä.

Hallituksen lupaamat ja antamat hätäapulainat ovat vain kosmeettisia toimia. Ei niillä pysyviä kannattavuusongelmia ratkaista. Ratkaisun tulee olla kestävällä pohjalla. Tuotteiden hinnan tulee vastata tuotantokustannuksia ja vielä niin, että työstä jää edes kohtalainen palkka. Tällä hetkellä monet tekevät työtä jopa ilman palkkaa. Ainut motiivi on, että pellot on saatava kasvamaan, kun ne ovat kasvaneet tähänkin saakka monien sukupolvien yli. Kyse on elämänasenteesta ja rakkaudesta isänmaata kohtaan.

Ja vaalitappio tuli jälleen. Vaaditaanko puoluejohtoa vastuuseen tapahtuneesta, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa johdon merkitys nyt nopean ja reaaliaikaisen viestinnän aikana on noussut suureksi. Hyvä, että ehtii saada sanottavansa loppuun, kun alkusanottavansa voi lukea jo sosiaalisesta mediasta. Tämän lisäksi, kaikki puheenjohtaja sanoo, voidaan käyttää häntä vastaan. Eikä ole oikeutta edes vaieta.

10.03.2024 Suomen Sosiaalidemokrattinen puolue

SDP on siirtynyt kohtalaisen lyhyen ajan kuluessa reilusti vasemmalle. On kait tyypillistä entiselle ammattiyhdistyspomolle. Täysin väärä suunta tässä tilanteessa. Maailma ja Suomi muuttuvat. Verotuksen lisäys on myrkkyä taloudelle ja pääomaköyhälle Suomelle. Joustavuus työmarkkinoilla on kaiken a ja o.

On toki SDP:sä ollut miehiä menneitä ajoilta, jotka ovat hoitaneet tehtävänsä kuten niissä olosuhteissa on ollut mahdollista hoitaa:

Edellisen Kataisen ja Stubbin hallitusten työministeri Lauri Ihalainen hoiti mallikkaasti suurten irtisanomisten jälkihoitoja, joita oli useampiakin. Siihen vaikutti varmaankin se, että työnantajapuolella oli tuttuja kavereita hänen SAK:n ajoilta. Siinä mielessä mitä sopivin työministeriksi.

Neljän hallituksen pääministeri, kolmen ulkoministeri 70 ja 80 luvuilla, sekä SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa ehti olla monessa mukana. Näin jälkeenpäin arvostan hänen tekemäänsä työtä valtakunnan hyväksi. Hän oli sovittelija luonteeltaan ja sai estettyä yhteentörmäyksiä työmarkkinoilla. Pääministerinä hän oli paremmin valtakunnan yleisen edun asialla kuin SDP:n.

Muistan erään työtaistelutilanteen 80 luvun alussa. Paperiliiton pitkähkö lakko oltiin saatu päätökseen ja koneet käyntiin. Niin eiköhän heti sen jälkeen AKT pysäyttänyt puukuljetukset tehtaille. Sorsa hermostui pahemman kerran ja sanoi, että “sektorilla eletään kuin viimeistä päivää”. Palattiin kiltisti ja melko nopeasti normaaliin päiväjärjestykseen.

Luonnollisesti merkittävin SDP:n poliitikko on Väinö Tanner. Hän oli mm, ulkoministeri ennen tavisotaa ja sen aikana. Oli mukana raskaissa Moskovan rauhanneuvotteluissa. Joutui Neuvostoliittolaisten epäsuosioon ja seurauksena sotasyyllisyysoikeuteen. NL ei hyväksynyt häntä presidenttiehdokkaaksi, vaikka olisi voinut tulla valituksi.

Me ihmiset olemme laumasieluja. Haluamme kulkea joukon mukana ja mieluummin sen, joka on galluppien kärjessä. Se kun on sen hetken trendi ja kukapa ei haluaisi olla trendikäs. Haluamme olla voittajan puolella

Joukossa tai puolueessa on aina johtaja, jonka jäsenet ovat valinneet. Johtajan kohottaminen joukon yläpuolelle alkaa välittömästi valinnan jälkeen. Media-aikana johtajan merkitys nousee arvoon arvaamattomaan. Hänestä tulee esikuva ja kaikkea mitä hän sanoo, pidetään melkein Jumalan sanana. Sitä ei kyseenalaisteta, eikä esitetä vastaehdotuksia.

Lopulta päädytään tilanteeseen, jossa jäsenet lopettavat oman ajattelun. Ei ole tarvetta, kun johtaja ajattelee puolestamme. Johtajan ja häntä seuraavan joukon välille on syntynyt ns. illuusio, toisin sanoen jonkinlainen harha. Johtaja saa ja voi esittää mitä tahansa. Monet kuitenkin saattavat tunnistaa, ettei jokin asia voi eikä saa olla noin. Mutta, se ei haittaa, kun illuusion innoittamina mennään yhdessä johtajan kanssa, vaikka sitten syteen tai saveen.

Täällä keskustellaan nyt vaaleista ja puheenjohtajien mielipiteistä, joskus kiivaastikin. Itsekin olen siihen sortunut. Tosin, nythän keskustelun aika. Melko usein saa lukea, että miten jotkut voivat tuota puoluetta äänestää, jonka johtajalla on tuollaisia mielipiteitä. Vastaus tähän voi olla juuri tuo “illuusio”.

10.03.2024 Vuosi 1918

Lehtiartikkelissaan Teemu Keskisarja antaa myönteisen kuvan kirkon toiminnasta koko yhteiskunnan hyväntekijänä. “... Jos joku pirulainen saa 2020-luvulla päähänsä tuhopolttaa vanhan kirkon, hän polttaa samalla koulun, konserttisalin, sosiaalitoimiston ja paikkakunnan ainoat mielenterveyspalvelun. Kirkko ei ollut 1600-1700-lukujen Suomessa mikään ilopilleri vaan kipulääke ... “

“ ... 1800-luvulla kirkko ”onnistui imemään herätysliikkeistä tarvitsemansa uutuudet”. Samalla vuosisadalla papit eivät olleet mitään konservatiivisia jääriä vaan monialaisia ja moderneja vaikuttajia. Pappi oli se, joka ensimmäisenä kylvi perunaa, perusti kansakoulua ja järjesti yhdessä lukkarin kanssa isorokkorokotuksia ... “

Kuten Keskisarja kirjoittaa, olivat papit ja pappilat monessa mukana. Kunkin paikkakunnan kirkkoherran tehtäviin kuului jopa enemmän maallisen segmentin kuin asioita kuin hengellisen. Pappilat olivat usein paikkakunnan suurimpia maatiloja, metsineen, rakennuksineen, karjoineen ym. Niissä työskenteli renkejä, karjakoita ja työnjohtaja toimi alan koulutuksen saanut pehtori. Lisäksi pappila vuokrasi maitaan niitä haluaville torppareille. Ja, vuokrat maksettiin työvelvoitteina, joko hevosen kanssa tai ilman hevosta. Se saattoi olla jopa kolme päivää viikossa. Lisäksi kuntalaisilla oli myös työvelvoitteita pappilaan.

Ja, kaikkea edellä mainittua toimintaa johti joskus kovallakin otteella kirkkoherra, jonka “palkka” ja artikkelissa mainitut yhteiskunnalliset palvelut tulivat pappilan tuotolta, johon työpanoksen antoivat oma henkilökunta, torpparit ja kuntalaiset.

Näiltä ajoilta tiedämme monilta paikkakunnilta ns. vanhat pappilat, jotka aikanaan olivat tilojen päärakennuksia. Tällaisia on mm syntymäkunnassani Muhoksella, edellisessä asuinkunnassa Kempeleessä ja Oulujoen kirkonherran työsuhdeasunto oli melko pitkään pappilan päärakennus.

Pappilasta muodostui myös kokoontumispaikka kunkin paikkakunnan muille “silmää tekeville”ja virkamiehille, kuten lukkarille, vallesmannille, lääkärille, apteekkarille, kauppiaalle, meijerin-, myllyn-, sahan-, tiilitehtaan- jne johtajille (patruunoille). Siis, varsinainen “hyväveliverkosto”, jotka myös päättivät paikkakunnan asioista, mistä milloinkin.

Sisällissodasta:

“ ... Vuosi 1918 on ainoa asia, jota Suomen kirkon pitäisi pontevasti pyytää anteeksi. Siinä kirkolla on melkein verivelka kontollaan. Papit olivat tuolloin vaikutusvaltaisia ja ainoita moraalin ammattilaisia. Kuitenkin heidän joukossaan rauhantekijät olivat vähissä. Papit uskoivat, että punaiset ansaitsivat kuolemanrangaistuksen. Jos jokin ryhmä olisi voinut hillitä teloituksia, niin papisto. Punaiset kyllä murhasivat useita sielunpaimenia, mutta evankelis-luterilainen kosto oli armoton ... “

Sisällissodan osapuolet olivat vallankumousta yrittänet punaiset ja laillista esivaltaa puolustaneet valkoiset. Valkoisten puolella olivat luonnostaan tai olosuhteista johtuen papisto ja em. hyväveliverkoston jäsenet. Heillä olisi ollut paljon menetettävää, jos punaiset olisivat voittaneet. Kaikki omaisuus, siihen liittyvä valta ja jopa oman hengen menetystä ei voinut sulkea pois.

Sodan päätyttyä valkoisten voittoon, olisi luullut, että nyt se tappaminen loppuu. Mitä vielä, silloin se tarkoituksella alkoi. Monilla oli joku läheinen, muu tuttu jonka punaiset olivat teloittaneet. Ehkä sitä käsittämätöntä vihaa ja kaunaa on vaikea tänään ymmärtää.

Oletan, että eiköhän papiston joukossa ollut myös heitä, jotka noudattivat Raamatun sanaa myös käytännössä. Jeesus kehotti antamaan “anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän”. Ja, tätä taustaa vasten ovat he joutuneet kokemaan ennen kokematonta syyllisyyttä varsinkin täysin syyttömien ja tuttujen oman paikkakunnan henkilöiden teloitusten takia.

He olivat kuitenkin voittajien puolella ja yksitäisen papin mahdollisuudet vaikuttaa tuomioihin tuntuvat kyseenalaisilta. Valtion ylimmältä johdolta tulivat määräykset perustaa pikaoikeuksia eri paikkakunnille ja sotilaat toimivat käskyjen mukaan. Mutta, samaa mieltä Keskisarjan kanssa, että “Vuosi 1918 on ainoa asia, jota Suomen kirkon pitäisi pontevasti pyytää anteeksi”.

<< SIVUN ALKUUN