JORMA PIIPON KIRJAT
BLOGI 2013

12.11.2013 ”Kestävän kasvun malli” (Pekka Himanen ja Manuel Castells)

Kyseessä taitaa olla ensimmäinen tutkielma, jossa kehityksen päämääräksi on asetettu arvokas elämä. Mitä se sitten on? Siitä voidaan olla montaa eri mieltä. Joka tapauksessa, poliitikkojen tulisi ottaa kantaa ja aloittaa keskustelu. Sitä he voisivat kysyä vaikka tulevien vaalien alla äänestäjiltä.
      Toiseksi lähtökohdaksi tutkielmalle asetettiin akuutin eurokriisin jälkeinen aika.
Mitkä voivat olla Suomen talouden ja hyvinvoinnin kestävyyden lähteitä tulevaisuudessa?

PS. Käytin tutkielman lukemiseen kolme päivää ja seuraavana olevan tiivistelmän kirjoittamiseen yhden päivän. En edes yritä kertoa mitä kaikkea tutkimuksessa tuli esille, vaan niistä asioista, jotka koin merkityksellisiksi ja joissa jonkinlainen "ahaa-elämys" tuli. Ja, niistäkin kerron vain tiivivtettynä.
      Tällainen usein tulkitaan, kuten tässä on jo ehditty tehdä, että noinhan se on. Vanhan toistoa. Mutta, ero on siinä, että kun jokin asia väännetään rautalangasta riittävän ymmärrettävästi, niin se tuntuu itsestäänselvyydeltä ja toistolta. Mutta, sitä se ei välttämättä ole ennen ollut.

”Kestävän kasvun malli” –tiivistelmä:

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan haaste ei ole yksin kestävyysvaje. Haaste on myös sen henkinen kestävyysvaje. Tämä antaa lisämerkitystä arvokkaan elämän kulttuurille kehityksen päämääränä. Tarvitsemme tulevaisuuden haasteisiin yhdessä onnistumisen kulttuuria ja luottamusta, jotka voisivat olla meille ne tarvittavat vahvuustekijät.

Suomen suuri kysymys on, että onko mahdollista luoda  kestävä kehitysmalli, joka yhdistää informationaalisen ja inhimillisen kehityksen ekologisesti kestävällä tavalla, jossa näitä yhdistää myös kestävä kulttuurinen linkki – eli tavalla jossa nämä elementit muodostavat positiivisen kehän eivätkä noidankehää?
      Voimme olla lähestymässä itsetuhoa, kun tavoittelemme yksiulotteisesti materiaalisen vaurauden lisäämistä ja sen seurauksena sotilaallista ja tiedollista valtaa samalla kun tuhoamme olemassaolomme ekologisia ja sosiaalisia perusteita.
      Globaalissa informaatioajassa yhteiskunnalliset tuotantosuhteet ovat kapitalistisia. On eräitä poikkeuksia, kuten Kiina, Vietnam ja Kuuba, joissa on valtiojohtoisen ja kapitalistisen mallin sekoitus, mutta niissäkin valtiojohtoinen malli on riippuvainen verkostoituneesta kapitalistisesta taloudesta.

Informationalismille on tunnusomaista laajalle levinnyt digitaalisen informaatio- ja kommunikaatioteknologian käyttö, joka sallii verkostoituneiden organisaatioiden leviämisen kaikille taloudellisen ja sosiaalisen elämän alueille.
      Informaatioteknologia sallii tietämyksen ja tiedon jakamisen ja soveltamisen kaikenlaisiin toimintoihin missä tahansa yhteydessä samaan tapaan kuin uudet energiantuotanto- ja jakelutekniikat tekivät mahdolliseksi tuotantoprosessien muutoksen kahden teollisen vallankumouksen aikana.

      Talouskehitys on alettu liittää kykyyn järjestää taloudet, organisaatiot ja instituutiot niin, että ne tukevat informationalistista kehittymistä. Yhtä merkittävissä määrin on voitu kuitenkin osoittaa, että vaurauden synnyttämistä ja ihmisen hyvinvointia ei voi rinnastaa. Tuottavuuden kasvu ja lisääntynyt kilpailukyky eivät välttämättä johda suurempaan hyvinvointiin. Useassa tapauksessa talouskasvu on itse asiassa huonontanut monien ihmisten elinoloja ja heikentänyt heidän ympäristönsä laatua.
      Valtiolla on tärkeä rooli luoda olosuhteet tasapainoiselle informationaaliselle kehitykselle ja keskeinen merkitys yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista huolehtimisessa. Korjaavat
ja hyvinvointia uudelleen jakavat tulonsiirto-ohjelmat ovat riippuvaisia valtiosta. Silloin nousee esiin tärkeä seikka, kun inhimillisestä kehityksestä vastaava hallintobyrokratia sekaantuu tulonjakopolitiikkaan. Se tarkoittaa, että luodaan olosuhteet poliittiselle kannatukselle ja henkilösuhteille, joiden varassa kansalaiset saadaan riippuvaisiksi valtiosta

Elinolojen on osoitettu parantuvan kahdella tavalla. Ensimmäinen tapahtuu teknologian ja verkostoituneiden organisaatioiden leviämisen kautta sallimalla uusien alueiden ja maiden pääsy maailmanlaajuisille markkinoille eri teollisuudenaloilla.
      Toinen tapa on turvata laajasti oikeus tietoon ja viestintään, mikä on elintärkeää sosiaalipalvelujen tuottamiseksi, vastaanottamiseksi ja tarjoamiseksi. Kyse ei ole vain teknologian tuottamisesta, vaan kyvystä hankkia ja hyödyntää uutta teknologiaa.
      Tutkimukset mobiiliyhteyksien vaikutuksista kehitysmaissa ovat osoittaneet verkostoteknologian positiiviset vaikutukset niiden parantaessa pientuottajien tuloksia, köyhien elinoloja ja koko väestön sosiaalista elämää. Siksi Internetin positiiviset vaikutukset onnellisuuteen ovat voimakkaammat köyhissä maissa ja heikommassa asemassa olevissa väestönosissa. Lyhyesti sanottuna Internet lisää sosiaalisuutta ja voimaantumisen tunnetta, jotka johtavat korkeampaan onnellisuuden tasoon.

Jos talouden elinvoimaiselle sektorille kasaantunutta pääomaa ei kierrätetä yhteiskunnallisten olojen parantamiseksi, se ruokkii kiinteistökupliin ja virtuaalipääoman syntyyn.
      Vuoden 2008 talouskriisi Yhdysvalloissa ja Euroopassa tapahtui samaan aikaan uuden talouden esiinnousun kanssa, jota määrittivät tuottavuuden aalto teknologisten uudistusten takia, verkostoituminen ja työvoiman korkeampi koulutus.
      Yhdysvalloissa, missä kriisi alun perin alkoi, tuottavuuden kasvu oli vuosina 1998–2008 miltei 30 prosenttia. Reaalipalkat kasvoivat kymmenessä vuodessa vain kaksi prosenttia ja korkeakoulutettujen työntekijöiden ansiot laskivat kuusi prosenttia.
      Silti asuntojen hinnat nousivat 2000-luvulla pilviin. Lainoja myöntävät laitokset ruokkivat kehitystä tarjoamalla asuntolainoja samoille työntekijöille, joiden palkat pysyivät näennäisesti ennallaan tai alenivat. Lainojen takaajina olivat viime kädessä liittovaltion laitokset. Toiveena oli, että tuottavuuden kasvu saavuttaisi palkat, kun kasvun edut tihkuisivat alaspäin. Sitä ei koskaan tapahtunut, koska rahoituslaitokset ja kiinteistönvälittäjät korjasivat tuottavan talouden hyödyt ja saivat aikaan kestämättömän kuplan. Finanssipalvelualan osuus voitoista nousi 1980-luvun 10 prosentista 40 prosenttiin vuoteen 2007 mennessä. Osakkeiden arvo kasvoi kuudesta 23 prosenttiin, vaikka alan osuus yksityisen sektorin työpaikoista on vain viisi prosenttia.
      Lyhyesti sanottuna uuden talouden todelliset hyödyt menivät arvopaperimarkkinoille ja ne käytettiin tuottamaan enemmän virtuaalipääomaa, joka moninkertaisti arvonsa innokkaille kuluttajille myönnettyjen lainojen kautta. Seuraukset ovat tiedossa.

Ratkaisevaa kaikissa yhteiskunnissa on, miten integroida informationaalinen, inhimillis-kollektiivinen ja inhimillis-henkilökohtainen ulottuvuus.
     
Suomi on informationaalisena yhteiskuntana kehittynyt ja sijoittuu inhimillisen kehityksen mittareilla korkealle, ei tarkoita, että malli olisi tavoiteltavin. Itse asiassa se paljastaa puutteita, jotka voivat viivyttää kehitysprosessia, jos tarvittavia institutionaalisia ja kulttuuriin liittyviä uudistuksia ei tehdä.
      Maailmassa, jossa rajat eri sektoreiden välillä käyvät yhä hämärämmiksi, arvokkain taito on kyky yhdistellä muuttuvia ominaisuuksia sen sijaan, että hallitsisi jonkin tietyn osa-alueen. Se tarkoittaa, että teknologian ja toimialojen kehitystä ei voi ennustaa. Se selittää vaikeudet, joita Nokia on viime vuosina kohdannut. Kun Nokia keskittyi optimoimaan puhelimiensa laajamittaisen tuotannon, Applen ja Googlen kaltaiset yritykset yhdistelivät puhelinlaitteisiin uusilla tavoilla tietotekniikkaa, puhelintekniikkaa, Internetiä ja viihdettä.
      Vaikka Intian ja Taiwanin kaltaiset köyhät maat aluksi valittivat, että ne menettivät lahjakkaimmat tutkijansa ja insinöörinsä Yhdysvalloille, viestiyhteyksien ja matkojen laskevat hinnat ovat saaneet tilanteen vaikuttamaan pikemminkin »aivojen kierrätykseltä» kuin aivovuodolta.
      Ulkomaalaissyntyiset insinöörit matkustavat säännöllisesti Yhdysvaltojen ja kotimaansa välillä ja ovat panneet alulle uusia teknologia- ja yrityskeskuksia aiemmin kehittymättömille alueille.
      Pienimmätkin yritykset ovat nyt osa maailmanlaajuista arvoketjua ja niillä on toimintaa ja kumppaneita ympäri maailmaa.
      Hyvä esimerkki on iPadin globaali tuotantoketju. Tuotesuunnittelu, tietojärjestelmäarkkitehtuuri ja ohjelmistotuotanto pysyvät Yhdysvalloissa. Yritys saa flash-muistin Samsungilta (Koreasta) ja Toshibalta (Japanista), nestekidenäytöt LG:ltä (Koreasta) ja Innoluxilta (Taiwanista), lopullisen kokoamisen HonHailta (Taiwanista) ja kosketusnäytöt Wintekiltä ja Sintek Photonicsilta (molemmat Taiwanista).

Suomesta oli kehittynyt kilpailukykyinen innovaatiopohjainen talous, Nokian ja Linux-käyttöjärjestelmän kotimaa. Tämän se oli onnistunut yhdistämään hyvinvointivaltioon, joka oli inhimillisessä kehityksessään maailman huippuja. Suomi on esimerkki, joka on noussut nopeasti suhteellisen köyhästä yhdeksi maailman kilpailukykyisimmistä talouksista ja hyvinvointivaltiosta
      Suomi on yhä yksi kilpailukykyisimmistä talouksista ja arvioidaan yhä yhdeksi kaikkein innovatiivisimmista talouksista. Suomen BKT henkeä kohti on 49 350 dollaria, mikä on enemmän kuin Yhdysvaltojen ja suurimpien EU-talouksien Saksan, Ranskan ja Britannian.
      Taantuman ja sitä seuranneen finanssikriisin jälkeen Suomi on yksi harvoista maista, joilla on yhä korkein luottoluokitus AAA kaikilta tärkeimmiltä luottoluokittajilta.
      Samaan aikaan hyvinvointiyhteiskunnan keskeiset peruspilarit ovat
ennallaan; muun muassa ilmainen julkinen ja laadukas koulutus kaikille alkuopetuksesta yliopistoihin, laadukas ja pääosin ilmainen julkinen terveydenhuolto kaikille sekä kattava sosiaaliturva työttömyyden jne. varalta. Lisäksi kaikki huomioon ottava kehitys, jossa köyhyys, tuloerot ja sukupuolten välinen epätasa-arvo kuuluvat maailman alhaisimpiin, oikeus halpaan julkisesti tuettuun päivähoitoon, jossa hoitajilla on yliopistotason koulutus.

Suomen talouden tuottavuutta voi lisätä helposti omaksuttavalla tavalla. Suomi on ollut yksi maailman johtavista uuden IT:n tuottajista muille, mutta se ei sovella sitä uudistamaan omaa talouttaan?
      Suomen suurin IT-menestystarina ei ole Nokia vaan Linux: avoimen lähdekoodin käyttöjärjestelmä, jonka loi 21-vuotias suomalainen opiskelija Linus Torvalds. Linuxin varassa toimii puolet Internetistä ja puolet maailman matkapuhelimista, mikä tarkoittaa, että mm. Google Android -käyttöjärjestelmä on Linuxin muunnelma.
      Monet jokapäiväisen elämän laitteista, joiden moni ei usein edes tule ajatelleeksi sisältävän käyttöjärjestelmää, toimivat Linuxin varassa: Linuxia käyttää 90 prosenttia maailman nopeimmista supertietokoneista. Vapaana ja avoimena käyttöjärjestelmänä Linuxilla on lähes rajattomat mahdollisuudet uusiin sovelluksiin, jotka ulottuvat talouden ulkopuolelle.

Informaatioaikana hyvinvointivaltio kohtaa seuraavat kolme uutta suurta haastetta, joita se on tottumaton käsittelemään:
      1
. Elämäntavan haasteet: Ikääntyminen, elämäntapa, jossa hankitaan vähemmän lapsia ja eletään pidempään. Fyysinen hyvinvointi, elämäntapa, jossa yhdistyvät ylipaino ja liikkumattomuus. Psyykkinen hyvinvointi, elämäntapa, johon liittyy psyykkisen hyvinvoinnin ongelmia, kuten masennusta, työperäistä stressiä jne.
      2
. Talouden haasteet: Hyvinvointivaltion kestävyysvaje, muuttunut huoltosuhde eli suurempaa vanhusväestöä on elättämässä vähemmän työntekijöitä. Taloudellinen niukkuus, talouden yleiset niukan kasvun näkymät Euroopassa. Ekologinen kestävyys, ekologisesti kestävän kasvun rajat, jotka voivat syventää aineellista niukkuutta.
      3
. Tietoyhteiskunnan haasteet: Informaatioteknologia, informaatioteknologian, kuten bioteknologian, hyödyntäminen. Organisaatiokulttuuri, uudenlainen organisoitumismuoto ja sen johtamis- ja työkulttuuri. Innovaatiopohjainen tuottavuuskasvu, tuottavuuskasvu, joka syntyy edellisten yhdistelmästä.

Oikeudenmukainen yhteiskunta on sellainen, jossa sen perusperiaatteista voidaan olla yhtä mieltä tietämättä, mikä oma asema – sosiaalinen, taloudellinen tai muu – tulee yhteiskunnassa olemaan. Tältä pohjalta oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan kuuluu muun muassa yhtäläisten mahdollisuuksien periaate.

Hyvinvointivaltion alkuperäisen etiikan ja yhteiskuntafilosofian ytimessä on kolme suurta periaatetta:
      1. Hyvinvointivaltion päämäärä on luoda kaikille yhtäläiset mahdollisuudet riippumatta kunkin satunnaisesta syntyperästä. Näin toimitaan, koska se on oikeudenmukaista.
      2. Hyvinvointivaltion päämäärä on antaa kaikille yhtäläinen suoja elämän satunnaisuuksia vastaan. Näin toimitaan, koska se on oikeudenmukaista.
      3. Hyvinvointivaltion päämäärä on kaikkien ottaminen mukaan yhteiskunnan jäseninä hyötymään sen kehityksestä. Näin toimitaan, koska se on oikeudenmukaista.
      Eettisestä näkökulmasta hyvinvointivaltion eettinen perusta on siis oikeudenmukaisuuden käsite. Edellä mainittujen periaatteiden mukaisesti hyvinvointivaltion tavoite on edistää kaikkien hyvinvointia. Konkreettisella tasolla se tarkoittaa esimerkiksi terveyden, koulutuksen, perustulotason ja terveen ympäristön takaamista kaikille.

Samalla tavalla voimme nyt tehdä uuden informaatioajan hyvinvoinnin yhteiskunnan ohjelmanjulistuksen: Viimeiset 50 vuotta hyvinvointivaltio on keskittynyt vain yhteen asiaan: pahoinvoinnin vähentämiseen. Seuraavat 50 vuotta on keskityttävä siihen, miten varsinaisesti edistetään hyvinvointia.
      Eräs tutkija on ilmaissut nykyisen hyvinvointivaltion luonteen vertauksella, jossa mies sanoo ystävälleen: ”Minulla on sinulle paljon hyviä neuvoja sitten, kun vaimosi jättää sinut.” Toinen vastaa: ”Kuulisin paljon mieluummin neuvosi siitä, miten vaimoni ei ylipäätään jätä minua!”

Vaikka hyvinvointivaltion ajatukseen kuuluu, että valtio on vastuussa hyvinvointipalveluista, normaalilla aikuisella on aina itsellään vastuu omasta ja läheistensä hyvinvoinnista. Välittämistä ei voi ulkoistaa vain valtion tehtäväksi – aivan kuten ei elämäänsäkään kenellekään toiselle. Vastaavasti terveyttä ei voi alihankkia. Terveyttään ei voi ulkoistaa itsensä ulkopuolelle, vaan ihmisen tulee kantaa siitä myös itse vastuuta esimerkiksi fyysisissä elämäntavoissaan.
      Hyvinvointiyhteiskunta ei ole jotain, joka sijaitsee mystisellä tavalla meidän kaikkien ulkopuolella, vaan hyvinvointiyhteiskunta syntyy siitä, että kaikki osallistuvat myös omalta osaltaan sen rakentamiseen.

Mielenterveyssyistä on tullut suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen. Keskimäärin suomalaiset jäävät eläkkeelle 60-vuotiaina eli useita vuosia ennen 63–68 vuoden virallista eläkeikää. 3/4 suomalaisista kokee, että »nykyinen työkulttuuri on niin stressaava ja painostava, että se aiheuttaa loppuun palamista.
      Mielenterveyssyistä johtuvien varhaisten työkyvyttömyyseläkkeiden kustannukset ovat menetetyn työpanoksen kautta lähes 10 miljardia euroa vuodessa eli viidesosa valtion koko budjetista.
      Laajemmin laskettuna työikäisten suomalaisten jääminen varhaiselle eläkkeelle muun muassa työpahoinvointiin liittyvien syiden vuoksi maksaa yhteiskunnalle työpanoksen menetyksinä 25 miljardia euroa vuodessa eli melkein puolet valtion budjetista

Osa suurimmista tulevaisuuden haasteista Suomen kyvylle uudistaa kestävää kasvumallia liittyy viime kädessä eräisiin luovuuden kulttuurin henkisiin piirteisiin. Luovuuden kulttuurin tilan arviointiin käytetään nyt esimerkkinä luovan taloudellisen yrittäjyyden kulttuuria. Vaikka se onkin vain yksi luovuuden alue, se on aiheen kannalta ratkaisevassa roolissa.
      Ensimmäinen huomio on, että startup-yritysten määrä on Suomessa erittäin pieni. Kun, esimerkiksi Yhdysvalloissa startup-yrittäjiä on 13 prosenttia 18–64-vuotiaista, Suomessa määrä on alle puolet tästä. Suomen luku on kehittyneiden maiden alhaisimpia.

Yrittämisen epäonnistumista pidetään meillä henkilökohtaisena epäonnistumisena. Voidaan puhua häpeän kulttuurista. Ajattelu poikkeaa hyvin paljon amerikkalaisesta asenteesta, jonka mukaan voi epäonnistua olematta epäonnistunut ihminen tai voi tehdä virheitä olematta itse virhe.
      Niinpä suomalaisten asenteet poikkeavat paljon esimerkiksi Piilaakson ajattelutavasta, jossa epäonnistumisia pidetään myös meriitteinä: ne osoittavat, että ihminen on yrittänyt eikä ole antanut periksi.
      Sillä, onnistuuko vai epäonnistuuko, ei lopulta ole suurtakaan eroa, molemmat ovat oppimisen muotoja. EVAn tutkimuksessa 56 prosenttia vastaajista mainitsee yhdeksi Suomen kilpailukyvyn suurimmista heikkouksista ”riskien välttämisen kulttuurin”.
      Toinen yrittäjyyttä ehkäisevä asia on käsitys siitä, ettei kenenkään pidä menestyä enempää kuin muiden, mitä voi kutsua myös kateuden kulttuuriksi, eräänlaisena vääristyneenä tasa-arvon käsitteen muotona.
      Yhteenvetona suomalaisten vastauksista asenteita mittaavissa tutkimuksissa, muun muassa edellä mainitussa EVAn tutkimuksessa, voi sanoa: ainoa Suomessa vähemmän hyväksytty asia kuin epäonnistuminen on itse asiassa onnistuminen!
      Suhtautumistavan voimakkuus näkyy EVAn uusimmassa tutkimuksessa, jossa 75 prosenttia vastaajista sanoi, että yrittäjyyttä kohtaan tarvittaisiin positiivisempaa asennetta, jotta yrittäminen kiinnostaisi ihmisiä. Tällä hetkellä sekä epäonnistumisen että menestymisen sosiaalinen hinta on liian korkea.
      Jos tällainen asenne luovuuden kulttuuria kohtaan jatkuu, se on yksi suurimmista esteistä koko Suomen mallin kestävyydelle tulevaisuudessa, kun Suomi yrittää luovasti uudistaa talouttaan, saavuttaa hyvinvointia ja aikaansaada luovuuden kulttuuria.

Vaikka tuottavuustilastoja IT:n vaikutuksista ei ole helposti saatavilla julkisen sektorin osalta, voidaan hyvällä syyllä arvioida, että ylimääräistä tuottavuus- ja tehokkuusreserviä on olemassa, sillä lähes kaikki julkisen sektorin työ perustuu tiedonkäsittelyyn ja viestintään.
      Vaikuttaa siltä, että
viranomaiset ovat keskittyneet vuorovaikutuksessaan kansalaisten kanssa tiettyihin osa-alueisiin, jotka palvelevat ensi sijassa viranomaisten etua. Muutamalla avainsektorilla on kuitenkin nähty menestystarinoita.
      Esimerkiksi Espanjassa verovirasto valmistelee kaikki kansalaisten veroilmoitukset ja lähettää ne sähköisesti vain allekirjoitettaviksi. Se on parantanut dramaattisesti verojen perintää ja vähentänyt väärinkäytöksiä. Myös sähköisen henkilökortin käyttö julkisille verkkopalvelusivuille kirjautumiseksi lisääntyy Espanjassa.

Yleisesti ottaen julkishallinnon virastojen muuntamisessa sisäisesti verkottuneeksi hallinnoksi on kuitenkin isoja ratkaisemattomia kysymyksiä.
      Verkottunut hallinto on kokonaan verkostoihin perustuva järjestelmä, kun
verkostoja on osastojen välillä, niiden sisällä ja eri tasojen välillä. Jotta verkostot toimisivat tehokkaasti, niiltä täytyy olla pääsy yhteisiin tietokantoihin ja yksikköjen välillä täytyy olla horisontaaliset yhteydet. Tieto on pidettävä kaikkien saatavilla, ja vuorovaikutuksen on oltava reaaliaikaista. Sellainen rakenne sallii hierarkkisen valvonnan ja hyötyy samalla järjestelmän verkostomuodon joustavuudesta.
     
Useimmille viranomaistahoille ominainen hierarkkinen rakenne on ristiriidassa verkottumisen logiikan kanssa. Siksi alemman tason johtajien aseman puolustamiseen liittyy pyrkimys estää organisaation informationaalinen kehitys, ja usein alemman tason johtajat onnistuvatkin hidastamaan prosessia tai jopa tekemään siitä niin kalliin, että hanke täytyy peruuttaa. Niinpä monilla julkishallinnon aloilla piilee salattuja intressejä vastustaa läpinäkyvyyttä.
      Tehokkuus ja osallistuminen eivät ole sama asia. Kummankin yhdistäminen verkostologiikkaan ei ole helppoa. Kiinnostuksen puute todelliseen osallistumiseen johtaa rajoitettuun osallistumisproseduurien käyttöön.
      Organisaatioprosessin muutos saattaa vaikuttaa työntekijöiden oikeuksiin
ja asemaan työyhteisössä, erityisesti ammatillisesti järjestäytyneellä julkisella sektorilla. Siksi neuvottelut julkisen sektorin ammattiliittojen kanssa ovat teknologisissa ja organisatorisissa uudistuksissa erittäin kriittinen tekijä. Parantuneiden palkkojen, työolojen ja koulutusohjelmien vastineeksi voidaan saavuttaa parempi tuottavuus ja joustavuus.

Tieto- ja viestintäteknologian rajoitettu leviäminen sairaaloihin ei yllätä, kun katsotaan sairaalahenkilökunnan vastauksia teknologian potentiaalisista hyödyistä. Niiden mukaan 95 prosentilla potilaista ei ole sähköistä pääsyä potilastietoihinsa.
      Sähköisen terveydenhuollon osalta
keskeistä ei ole tietoteknologian tai etälääketieteen käyttöönotto vaan koko järjestelmän suunnittelu uudelleen uuden informationaalisen rakenteen pohjalta perustuen Internetiin ja Intranetiin, verkkojen verkkoihin, verkostoihin jotka ovat edellytyksenä koko prosessin toimivuudelle.

Koulut ovat luultavasti yhteiskunnan kaikkein konservatiivisimpia laitoksia sekä toimintakulttuuriltaan että organisaatioltaan. Koulujärjestelmä on itseen keskittynyt ja perustuu tiukkaan legitimoivaan diskurssiin, joka kieltää koulun ulkopuolisia tahoja ja toimijoita sekaantumista koulutuksen tavoitteiden ja menettelytapojen määrittämiseen antamatta vastineeksi koulun itsensä esittämää uudistusta ja sopeutumista.
     
Opettajat turvaavat omia etujaan puolustaessaan aikanaan oppimiaan, usein vanhentuneita opetustapojaan. Tilannetta pahentaa se, että heille tarjotaan vain harvoin uudelleenkoulutusta ja kannustimia. Niinpä he pelkäävät tulevansa syrjäytetyiksi ja menettävänsä lopulta työnsä ja määräysvaltansa.
      Pelko on innovaatioiden vihollinen.
      Useimmat
yliopistot on rakennettu professoreiden etuja silmällä pitäen. He pitävät usein huomattavaa kontrollia yliopiston hallinnossa, neuvottelevat valvovan hallinnon kanssa karttaen toimintansa arviointia akateemisen vapauden nimissä ja menettävät siten kasvavassa määrin legitimiteettiään yhteiskunnassa. Opiskelijat elävät kulttuurisesti viestinnän eri maailmankaikkeudessa, ja heidän teknologiset kykynsä tehdä uudistuksia saavat vastaansa tukahduttamista ja ymmärtämättömyyttä.

Julkisen sektorin ammattiliitot tuntevat itsensä uhatuiksi ja ovat siksi usein puolustuskannalla estäen muutokset ja uudistukset. Ilman neuvotteluja ammattiliittojen kanssa, jotka varjelevat työntekijöiden oikeuksia ja työoloja sen sijaan että suhtautuisivat uudistuksiin avoimesti, järjestelmä ei kuitenkaan etene ja hyvinvointiyhteiskunnan kriisi syvenee.

Inhimillisen kehityksen näkökulma kummastelee automaattisena pidettyä yhteyttä tulojen kasvun ja ylisuurten markkinoiden välillä. Yhteys riippuu talouskasvun laadusta ja tuotosten jakamisesta, ja se voidaan luoda esimerkiksi sosiaalipalvelujen tai tuloja tasaavan veropolitiikan kautta.
      Se asettaa kuitenkin kyseenalaiseksi myös väestön yliarvostamisen, ihmisten itsemääräämisoikeuden heikkouden sekä valtion ja kansan yliarvostamisen, vaikka ne ovatkin joskus olleet historiallinen voima. Sen lisäksi, että toteutetaan tärkeitä poliittisia ja taloudellisia uudistuksia, on keskitettävä huomio henkilökohtaiseen arvokkuuteen.
      Toiseksi pitäisi huomata, että inhimillisessä kehityksessä on kaksi puolta: inhimillisten kykyjen (terveys, tieto, taidot) syntyminen ja tapa jolla ihmiset kykyjään käyttävät (työ, tuottava toiminta tai vapaa-aika). Yhteiskuntien tulee rakentaa inhimillisiä kykyjä ja varmistaa toimeentulovaihtoehtojen oikeudenmukainen tarjonta.
      Kolmanneksi, keinojen ja päämäärien välille tulisi tehdä selvä ero: päämäärä ovat ihmiset, ja BKT:n kasvu on tapa laajentaa valinnanmahdollisuuksia. Talouskasvun luonnetta ja jakautumista tulisi mitata siinä suhteessa, miten yksilöiden elämää voitaisiin rikastuttaa.
      Neljänneksi, inhimillisen kehityksen tulee kattaa koko yhteiskunta, ei pelkästään taloutta: poliittisten, sosiaalisten, ekologisten ja kulttuuristen näkökulmien on saatava yhtä paljon huomiota kuin taloudellisten.

Inhimillinen kehitys liittyy ympäristön tilan heikkenemiseen ja ilmastonmuutokseen. Nämä ovat samaan aikaan erityinen ja yleinen ongelma, sillä ne edellyttävät inhimillisen kehitysnäkökulman uudistamista. Paradoksi vallitsee inhimillisen kehityksen edistymisen ja sen aiheuttamien valtaisien ympäristövaikutusten välillä erityisesti maissa, joissa kehitys on ollut nopeaa.
      Asia on yksinkertainen: mitä enemmän kehitystä, sitä enemmän saasteita, eri muunnelmina. Se paljastaa nykyisten talouskasvumallien kestämättömyyden keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä.
.Pitkällä aikavälillä kestämättömyys on kaikille selvää, mutta järkyttävin kansanmurha tapahtuisi maissa, joiden inhimillisen kehityksen taso on matalin.
      Jos kaikki maapallon asukkaat aiheuttaisivat saman määrän kasvihuonekaasuja kuin jotkin kehittyneet maat, tarvittaisiin yhdeksän maapalloa oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen välillä on positiivinen korrelaatio: mitä oikeudenmukaisempi maailma on, sitä suurempi ekologinen kestävyys vallitsee.
      Oikeudenmukaisuus ei liity pelkästään hyvinvoinnin lisääntymiseen vaan myös kehitykseen vaikuttavien toimijoiden vaikutusmahdollisuuksien kasvamiseen ja henkilökohtaisen arvokkuuden tavoitteluun.

Työ on perusoikeus, mutta antaa myös yhteiskunnallista arvostusta. Se on kaikki mukaan ottavaan arvojärjestelmään liittyvän sosiaalisen arvokkuuden ydin: työssä käyvät ovat sosiaalisen ja kulttuurisen yhteisön jäseniä ja täysivaltaisia kansalaisia.
      Niinpä työpaikan menetyksen haitalliset vaikutukset, eivät ole pelkästään tulojen menetys vaan taitojen häviäminen, sosiaalisten siteiden rikkoutuminen ja henkilökohtaisten vapauksien väheneminen. Työ luo identiteetin, vahvistaa omanarvontuntoa ja parantaa valmiuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan.
      Syrjäytyminen on ymmärrettävä sosiaalisten suhteiden ja köyhyyden laajemmassa kontekstissa, mahdollisuuksien puuttumisena. Vastaavasti köyhyyttä ei voi pitää vain tulojen puuttumisena vaan ”köyhtyneenä elämänä”, kun asiaa tarkastellaan suhteellisesti ja otetaan huomioon köyhyyden ja syrjäytymisen moninaiset ulottuvuudet. Näin tarkasteltuna ihmiset eivät pelkästään arvosta ja tarvitse tuloja, vaan he myös pyrkivät siihen, etteivät syrjäydy sosiaalisista suhteista.

Maailma käy läpi globalisaatiokriisin synnyttämää prosessia. Kriittiset asiat, jotka vaikuttavat ihmisten ja hallitusten jokapäiväiseen elämään, syntyvät osittain globaaleissa prosesseissa, jotka ylittävät kansallisen suvereniteetin
      Yksi globalisaation ja poliittisen muutoksen luomista ongelmista on talouksien ja yhteiskuntien monimutkaisuus ja muuttuminen suhteessa niihin rajoitteisiin, joita politiikan ja kansallisten valtioiden instituutioilla on käsitellä noita muutoksia. Yhteiskunnat ovat yhä enemmän monikeskustaisia, mutta politiikalla on vaikeuksia selittää ja hallita niitä. Uusia poliittisia toimintasuunnitelmia on olemassa, mutta ei sopivia karttoja, joiden mukaan suunnistaa.

Teollista yhteiskuntaa hallitsi kehityksen lopullisena päämääränä pitkään talouskasvu. Pelkkä vanha täsmentämätön talouskasvu ei kuitenkaan enää riitä päämääräksi siitä yksinkertaisesta syystä, että siitä on tullut ekologisesti mahdotonta. Lisäksi sen suhde hyvinvoinnin kestävään kasvuun on epäselvä.

Millainen on oikeudenmukainen yhteiskunta? Lähtökohtana on sajatus, että ihmiset eivät tässä alkutilassa tiedä, mihin asemaan he tulevat yhteiskunnassa sijoittumaan. Näin he päätyvät aluksi yksimielisyyteen siitä, että oikeudenmukaista yhteiskuntaa ohjaavat sellaiset periaatteet, jotka kaikki voivat kokea oikeudenmukaisiksi riippumatta siitä, missä yhteiskunnallisessa asemassa he itse tulevat yhteiskunnassa elämään.

Ajatuksessa hyvinvoinnista kehityksen päämääränä on jotain hyvin vetoavaa. Totta kai kehityksen päämääränä tulee olla juuri hyvinvointi – tai sen korkein aste, onnellisuus – mikä muukaan?
      Tässä tarkastelussa on keskeisimmäksi käsitteeksi kuitenkin valittu hyvinvoinnin sijaan arvokas elämä. Kuten aiemmin on todettu, se kyllä sisältää myös hyvinvoinnin, mutta hyvinvointi yksin ei riitä kehityksen tavoitteeksi. Hyvinvoinnin käsitteen suurin ongelma on, ettei se kata kaikkia niitä ulottuvuuksia, jotka kehityksen päämääriksi on ehdottomasti otettava, kuten oikeudenmukaisuuden ja vapauden arvoja.
      Loppujen lopuksi ongelma johtuu siitä, että hyvinvointi ei ole filosofisen etiikan käsite. Ja koska se ei ole eettinen arvo, siitä ei voida myöskään johtaa oikeudenmukaisuuden ja vapauden eettisiä käsitteitä.

Onnistuminen ja onnellisuus liitetään usein yhteen, mutta näin ei läheskään aina ole käytännössä. Esimerkkinä voi pitää vaikkapa niitä lukuisia historian saatossa eläneitä taiteilijoita ja tutkijoita, jotka eivät vaihtaisi luovaa työtään mihinkään huolimatta siitä, että se tekee heidät onnettomiksi.
      Päinvastoin moni valitsisi luovan työnsä, vaikka tietäisi varmasti sen tarkoittavan onnetonta elämää. Itsensä toteuttamisen ja hyvinvoinnin välistä eroa kuvastaa myös se, että onnellisuuden psykologiaa käsittelevän kirjallisuuden mukaan luovassa tilassa ei tunneta minkäänlaisia tunteita, ei edes onnellisuutta.
      Arvokkuuden kokemus sisältää pohjimmiltaan myös merkityksellisyyden tason: elämä voi olla merkityksellistä, vaikka siihen ei liittyisi sen paremmin onnellisuutta kuin onnistumistakaan. Onnellisuus ja onnistuminen eivät todellakaan ole täysin hallinnassamme. Sitä voi kutsua elämän hauraudeksi. Tässä näyttäytyy myös elämän mysteeri: elämän voi kokea merkitykselliseksi, vaikkei ole onnellinen eikä onnistunut. Siinä mielessä tärkein elämän filosofinen päämäärä ei ole hyvinvointi vaan merkityksellisyys, eli elämä, jolla on tarkoitus.

Jos käytetään muita tässä tarkastelussa käytettyjä ilmaisuja, arvokas elämä voidaan ymmärtää inhimillisen potentiaalin toteutumisena kestävän talouden, kestävän hyvinvoinnin ja kestävän kulttuurin kautta. Lisäksi kaiken täytyy tietenkin toimia ekologisesti kestävällä tavalla, jotta kehitysmalli olisi aidosti kestävä.
      Niinpä arvokas elämä voidaan käytännön tasolla tulkita
kestäväksi inhimillisen potentiaalin toteutumiseksi, olipa kyse taloudellisista innovaatioista ja tuottavuuden kasvusta korkeamman elämänlaadun saavuttamiseksi tai inhimillisestä kehityksestä kohti korkeampaa hyvinvointia terveyden, koulutuksen ja sosiaalisen osallisuuden kautta.
      Se sisältää
tietenkin myös inhimillisen potentiaalin toteutumisen kulttuurisessa kehityksessä, josta riippuen viime kädessä informationaalinen ja inhimillinen kehitys joko yhdistyvät positiviiseksi kehäksi tai eriytyvät negatiiviseksi kierteeksi.

Tuottavuuden kasvu perustuu yhä enemmän informationaaliseen kehitykseen, toisin sanoen yhdistelmään informaatioteknologiaa ja sen mahdollistamia uusia organisoitumismuotoja. Kun, esimerkiksi tuottavuuden kasvu Yhdysvalloissa oli kymmenvuotisjaksoilla 1975–1985 ja 1985–1995 noin 1,5 prosenttia, Internetin läpimurron jälkeen kasvu nousi seuraavalla kymmenvuotisjaksolla kolmeen prosenttiin ja on vuoden 1995 jälkeen ollut keskimäärin 2,5 prosenttia.

Johtopäätöksiä Suomelle: (Visiona arvokkaan elämän yhteiskunta)
      1.) Siirtymä teollisesta hyvinvointivaltiosta informaatioajan hyvinvoinnin yhteiskuntaan.
      2.) Siirtymä informaatioajan ekologiseen talouteen.
      3.) Henkinen kulttuuri, joka tukee näitä: oppimismaailmasta työkulttuuriin sekä poliittiseen johtajuuteen.
      On korostettava, että vaikka päämäärät nimetään tässä erikseen, arvokasta elämää edistävän kestävän kasvun mallin onnistumisen kannalta on olennaista, että ne toteutetaan yhdistetysti.
      Siksi edessä on suuri tulevaisuustyö luoda malli, jossa kolme ulottuvuutta yhdistyvät samanaikaisesti. Ilman kestävää hyvinvointia ei ole kestävän talouden perustaa – ja ilman kestävää taloutta ei ole kestävän hyvinvoinnin pohjaa. Nämä puolestaan tarvitsevat perustakseen kestävän kulttuurisen linkin.
      Voikin esittää, että lopulta kaikkein tärkein muutoksen perusta on juuri uudistunut henkinen kulttuuri. Tutkimushankkeen kuluessa on käynyt vahvasti ilmi, että Suomen yhteiskunnan hyvinvoinnin ja talouden kestävyysvajettakin suurempi haaste on lopulta maan henkinen kestävyysvaje. Nyt tarvitaan suurempia tulevaisuusvisioita ja niissä onnistumiseen vievää henkistä kulttuuria. Juuri se määrittelee lopulta myös talouden ja hyvinvoinnin haasteissa onnistumisen.

Suomen kolme uutta hyvinvoinnin haastetta käytännön tasolla:
      1.) Elämäntavan haasteet: elämäntavasta, jossa ihmiset hankkivat vähemmän lapsia ja elävät pidempään, seuraa väestön ikääntyminen. Lisäksi elämäntapaan liittyvät psyykkisen hyvinvoinnin haasteet nousevat uudella tavalla keskiöön. Elämäntavan haasteisiin kuuluvat myös ns. elämänhallinnan ja valinnan ongelmat koko ajan monimutkaistuvassa elämässä.
      2.)
Taloudelliset haasteet: huoltosuhteen eli työtä tekevien ja huollettavien välisen suhteen muuttuessa hyvinvointivaltio kohtaa kestävyysvajeen. Ratkaisevaa sen sijaan, mikä on työntekijöiden määrä suhteessa huollettavien määrään, on kuitenkin lopulta se, mikä on kokonaistyöpanoksen tuottavuuden suhde hyvinvointipalveluiden aikaansaamisen tuottavuuteen.
      3.)
Teknologiset haasteet: uusi informaatioteknologia sekä mahdollistaa tuottavuuden parantamisen että uudenlaisia hyvinvointiratkaisuja. Tuottavuus ja hyvinvointi kohenevat kuitenkin vain, jos teknologian käyttöönottoon yhdistyy uusi johtamis- ja työkulttuuri.

Suomen hyvinvointiyhteiskunnan kestävyysvaje on jo noin 5% BKT:stä, noin 10 miljardia euroa. Suomella on siis edessään 10 miljardin euron kysymys. Miten se ratkaistaan?
      Koska 10 miljardia euroa on melkein viidennes Suomen valtion budjetista, sitä ei voi ratkaista mitenkään pelkillä veronkorotuksilla tai leikkauksilla. Tarvitaan rakenteellisia uudistuksia. Väliraportissa esitettiin johtaville laskentamalleille perustuva ensimmäinen kokonaisvaltainen hyvinvointiyhteiskunnan rakenneuudistusten ohjelma, jonka pääkohdat ovat:
      - Työurien pidentäminen 2 vuodella = kestävyysvajeesta 2%-yksikköä, eli 4 mrd €
      - Työllisyysasteen muu nostaminen 2%-yksikköä = 1%-yksikkö, eli 2 mrd €
      - Julkisten palveluiden tuottavuuden parantaminen 0,25%/v = 1%-yksikkö, eli 2 mrd €
      - Työhyvinvoinnin parantaminen = 1%-yksikkö, eli 2 mrd €

Hyvinvoinnin yhteiskunnan eettisenä perustana on eräänlainen ”puolet antaa ja puolet saada” -periaate. Käytännössä tämä tarkoitti oletusta, että normaali terve aikuinen osallistuu noin puolet elämästään työelämään ja voi sitten olla toisen puolen elämästään hyvinvoinnin vastaanottajana.
      Hyvinvoinnin yhteiskunnan tulevaisuus on mahdollinen vain, jos onnistutaan palauttamaan hyvinvointiyhteiskunnan perustanut etiikka.
      Nykykehityksellä vuoden 2030 tilanne Suomessa olisi yksinkertaisesti kestävyydeltään mahdoton: on mahdotonta, että 2/3 terveistä työikäisistä tekee vain noin kolmasosan elämästään työtä, jolla yritetään rahoittaa kaikkien hyvinvointi yhteiskunnassa, jossa joka kolmas yli 15-vuotias on eläkkeellä!

”Viimeiset 50 vuotta on keskitytty siihen, miten vähentää pahoinvointia. Seuraavat 50 vuotta keskityttävä siihen, miten varsinaisesti edistetään hyvinvointia.”
      1.) Positiviinen vs. negatiivinen hyvinvointi: teollinen hyvinvointivaltio on pitkälti määritelty puutteiden poistamisen kautta. Ei-kurjuus ei kuitenkaan ole vielä sama asia kuin hyvinvointi. Informaatioajan hyvinvoinnin yhteiskunnan tehtävä on edistää varsinaista hyvinvointia, ei vain poistaa pahoinvointia. Tällöin on ymmärrettävä hyvinvoinnin lähteet syvemmin.
      2.)
Ennakoiva vs. korjaava: teollinen hyvinvointivaltio reagoi ongelmiin vasta, kun ne ovat jo ehtineet kehittyä, kun taas uudistetun hyvinvoinnin yhteiskunnan on toimittava ennaltaehkäisevästi. Tästä yksi hyvä esimerkki on toiminta fyysisten elämäntapojen suhteen. Vanhassa hyvinvointivaltiossa esimerkiksi ylipainoon ja liikkumattomuuteen reagoidaan vasta, kun ne ovat ehtineet kehittyä vakaviksi sairauksiksi, kuten sydän- ja verisuonitaudeiksi tai diabetekseksi. Ennakoivasti toimivassa hyvinvoinnin yhteiskunnassa panostetaan kannustaviin keinoihin huolehtia omasta fyysisestä terveydestään esimerkiksi löytämällä itselleen nautintoa tuottava liikunnan muoto.
      3.)
Kokonaisvaltainen vs. osittainen: teollisen hyvinvointivaltion palvelut hoitavat paljolti muualla yhteiskunnassa syntyviä ongelmia, kun uudistettu hyvinvoinnin yhteiskunta edistää hyvinvointia kokonaisvaltaisesti koko yhteiskunnassa. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa työelämän hyvinvoinnin edistäminen ennen kuin se aiheuttaa psyykkisen sairastumisen, kuten masennuksen kehittymisen, kautta työkyvyttömyyden kaltaisia ongelmia. Vanha hyvinvointivaltio hoitaa toisessa osassa yhteiskuntaa, kuten työelämässä, tuotettuja ongelmia, kun taas uusi hyvinvoinnin yhteiskunta edistää kokonaisvaltaisesti hyvinvointia koko yhteiskunnassa, mukaan lukien työelämässä.
      4.)
Toimija vs. kohde: teollinen hyvinvointivaltio käsittelee ihmisiä hyvinvointitoimiensa kohteina hyvinvoinnin toimijoiden, subjektien, sijaan. Tämän seurauksena myös ihmiset ulkoistavat hyvinvointinsa toisten tehtäväksi. Uudistettu hyvinvoinnin yhteiskunta näkee ihmiset hyvinvoinnin toimijoina, jotka ovat myös olennainen palvelujen kehittämisen ideoiden lähde avoimen kehittämisen mallin mukaisesti. Samoin ihmisten tulee nähdä itsensä hyvinvoinnistaan vastuullisina subjekteina.
      5.)
Valtio vs. yhteiskunta: teollisessa hyvinvointivaltiossa valtio nähdään paitsi kaikesta hyvinvoinnista vastaajana myös sen tuottajana. Uudistetussa hyvinvoinnin yhteiskunnassa valtiolla säilyy vastuu entisestä eettisestä velvoitteestaan, mutta siinä otetaan hyvinvoinnin tuottajina mukaan myös muu yhteiskunta.

Suomessa laadittiin visio terveydenhuollon uudistamisesta IT:n avulla jo kansallisessa tietoyhteiskuntastrategiassa vuonna 1994.
      Kuitenkin yhä lähes 20 vuotta myöhemmin, vuonna 2013, kansallista sähköistä potilasjärjestelmää ei vieläkään ole olemassa. Valtion tarkastusviraston mukaan suuri osa kaikista julkisten toimijoiden rahoittamista kehityshankkeista on mennyt täysin hukkaan.
      VTV:n raportin tekijä, Itä-Suomen yliopiston IT-lain professori Tomi Voutilainen on laskenut, että tähän mennessä sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmähankkeisiin on käytetty yli miljardi euroa, josta vähintään 500 miljoonan euroa on mennyt kokonaan hukkaan.
      Käytännössä suomalaisen terveydenhuollon uusi sähköinen kokonaisjärjestelmä on yhä kaksi vuosikymmentä alkuperäisen vision jälkeen toteutumatta ja sen loppuunsaattamisen hinnaksi arvioidaan uudet 2 miljardia euroa. Virossa vastaava kokonaisjärjestelmä toteutettiin vuodessa 11 miljoonalla eurolla virolaisvoimin.

Informationaalinen kehitys ei tarkoita vain muutosta informaatioteknologia-alalla. Uudistuksen suurin merkitys on kaikkien talouden alojen uudistuminen informaatioteknologian avulla.
      Informationaalinen kehitys luo uusia suuria mahdollisuuksia digitaloudesta älykkääseen liikenteeseen, kulttuurituotteisiin ja uudenlaisiin palveluihin.
      Tällaiseen
koko talouden läpäisevään informationaaliseen kehitykseen sisältyy yhä merkittävä uuden tuottavuus- ja talouskasvun mahdollisuus. Sen toteutukseen ekologisesti kestävällä tavalla sisältyy seuraavia mahdollisuuksia:
      - Uusi teknologia mahdollistaa tehokkaan energian- ja materiaalinsäästön, jolloin teollisuuden, liikenteen ja asumisen ekologiset jalanjäljet pienenevät.
      - Uusi teknologia mahdollistaa uusiutuvien energianlähteiden käytön sekä sisäisen kierrätyksen, jolloin prosessit eivät hukkaa resursseja tai päästä ulos haitallisia jätteitä.
      - Uusi teknologia mahdollistaa siirtymän yhä enemmän digitaalisten sisältöjen ja palveluiden talouteen, jolloin fyysisen pääoman sijaan korostuu henkinen pääoma.
      Tarvittava iso muutos kohti globaalia kestävää taloutta merkitsee jälleen myös valtion roolin uudistumista. Se edellyttää
talouspolitiikan uudistamista yhä enemmän kohti yrittäjyysvetoista innovaatiojärjestelmää, jossa valtiolla säilyy aktiivinen mutta muuntunut rooli.
      Tässä muutoksessa valtio on entistä enemmän:

      1.) mahdollistaja: valtio luo innovaatiopohjaista yrittäjyyttä kannustavaa ympäristöä
      2.) omaksuja: valtio toimii innovaatiopohjaisen yrittäjyyden edelläkävijämarkkinana
      3.) eettinen suuntaaja: valtio suuntaa kehitystä yhteiskunnan eettisten valintojen mukaisesti kestävään hyvinvointiin ja ekologisuuteen.
      Valtion tehtävä on luoda
innovaatiopohjaiseen talouskasvuun kannustava ympäristö: valtion roolina on mahdollistaa yrittäjyysvetoista kasvua verotuksellisin, innovaatiopanostusten sekä yleisen toimivan kilpailuympäristön keinoin.

Kilpailukykykyparadoksissa Suomi sijoittuu aina potentiaalista kilpailukykyä mitattaessa kärkitasolle, mutta jää lopulta aikaansaaduilla tuloksilla mitattuna keskitasolle. Paradoksin voi ilmaista toisella tavalla näin: miten Suomen osaamistasolla voi kansainvälisesti alisuoriutua näin eli onnistua kansainvälisesti epäonnistumaan niin hienosti?
      Valtion rooli tuottajarakenteiden kiihdyttämönä tarkoittaisi esimerkiksi rahastojen kiihdyttämöä, jossa innovaatiojärjestelmän julkisten toimijoiden tavoite olisi tuottaa merkittävä määrä uusia riskirahoittajia rahoittamaan ja tuomaan uutta osaamista kasvuyrittäjyyteen. Onnistumisen kriteerinä olisi se, kuinka monta uutta onnistunutta rahastotoimijaa on saatu aikaan.
      Onnistuneita riskirahoituksen toimijoita luotaisiin tarkoituksella sen sijaan, että vain odotetaan hankehakemuksia. Tämä vahvistaisi Suomessa käynnissä olevia aloitteita. Vastaava koskisi markkinoinnin, myynnin, kaupallistamisen jne. tuottajarakenteiden vahvistamista.

Valtio voi edistää yrittäjyysvetoista innovatiivisuutta toimimalla merkittävänä edelläkävijämarkkinana: Euroopassa julkiset hankinnat ovat 2500 miljardia euroa vuodessa ja pelkästään Suomessa 30 miljardia euroa vuodessa. Tässä suhteessa valtion kannattaa vahvistaa tätä jo osin alkanutta toimintaansa entisestään.

Kulttuurit:
       1. Luovuus
      - Nähdä oma ainutlaatuinen arvokkuutensa ihmisenä.
      - Nähdä oma ainutlaatuinen potentiaalinsa: löytää oma merkityksellinen juttunsa elämässä.
      - Uskoa itseensä tämän suhteen.
:
      - Voit epäonnistua olematta itse epäonnistunut.
      - Voit tehdä virheen olematta ihmisenä virhe.
      - Et ole sama kuin virheesi.
      - Jos aina vain onnistut, se on traagista, sillä silloin et koskaan haasta itseäsi onnistumaan todella uusilla tavoilla.
      - Tuhoava kateus on sitä, että haluaa toiselta jotakin pois; ”positiivinen kateus” on sitä, että haluaa itsekin toteuttaa itseään täydemmin: maailma on köyhempi ilman toistenkin onnistumisia ja sitä rikkaampi mitä enemmän kaikki onnistuvat.
      - Syvimmiltään ei ole suurta eroa epäonnistumisen ja onnistumisen välillä, sillä ne ovat molemmat oppimisen muotoja: tämä ei toimi, tämä toimii. 
      2. Välittäminen:
      - Nähdä toisen yhtäläinen arvokkuus ihmisenä.
      - Kyetä näkemään maailma toisen silmin.
      - Pystyä eläytymään: ”me olemme niin kuin nyt ’me’, mutta toisinpäin, ‘sinä’ olet ‘minä’ ja ‘minä’ olen sinä’” – ja toimia tästä käsin.
      - Auttaa toista olemaan parhaimmillaan hänen jutussaan, ei vain pyrkiä olemaan itse parhaimmillaan omassa jutussaan
      - Haluta auttaa toista nousemaan vielä korkeammalle ja menemään vielä pidemmälle, koska loppujen lopuksi näkee, että olemme liikkeellä yhdessä ”meinä”.
      - Antamisen ja saamisen paradoksi: antaessaan saa.
      - Nähdä maailma ikään kuin kuuron silmin: kuulematta ihmisten selityksiä, katsoen maailmaa vain tekojen tasolla, jolla varsinainen etiikka ilmenee.
      - Olla se muutos, jonka haluaa nähdä maailmassa.
      - Sitoutua pieniinkin arvokkuutta lisääviin tekoihin jokapäiväisessä elämässä – on se sitten yksinäisen vanhuksen luona käymistä, osallistumista vapaaehtoistyön yhteisöön tai puuttumista kiusaamiseen hengessä ”pahan voittoon tarvitaan vain se, että hyvät ihmiset vain katsovat sivusta”.
      3. Elämänarvot:
      - Koko ihmiskunnan yhtäläinen arvokkuus: päämääränä on oltava maailmanlaajuisesti kaikkien mahdollisuus elää arvokas elämä.
      - Tulevien sukupolvien yhtäläinen arvokkuus: velvollisuutemme on taata ekologisen kestävyyden kautta tuleville sukupolville yhtäläiset arvokkaan elämän mahdollisuudet.
      - Kyetä näkemään tämän suhteen pientenkin valintojen kautta kasautuvat positiiviset tai negatiiviset vaikutukset.
      - Kaikilla ihmisillä on heidän etnisestä, uskonnollisesta, kulttuurisesta, poliittisesta jne. taustasta riippumatta sama yleisinhimillinen unelma: »minulla on unelma, että minun arvokkuuteni ihmisenä tulee tunnustetuksi».
      - Lopulta meitä yhdistää paljon enemmän kuin erottaa: me olemme kaikki afrikkalaisia, joilla on vain eri ihonväri.
      - Globaali vastuu: voisitko kuvitella käyttäväsi 1% ajastasi muista välittämiseen – riittääkö 99% itsestä välittämiseen?
      - Emme peri luontoa esi-isiltämme, vaan se on lainassa tulevilta sukupolvilta.
      - Välinpitämättömyys ympäristöstä on sama kuin vanhemmat kävisivät yöllä varastamassa oman lapsensa säästölippaasta.
      - Nähdä itsensä ihmisenä luonnon osana: maapallo voi jatkaa ilman ihmislajia, mutta ihminen ei voi jatkaa ilman maapalloa, meillä on yhdessä vain yksi hauras sininen planeetta.

Luottamus – sekä itseluottamus, että keskinäinen luottamus – luo perusturvallisuuden, jonka pohjalta ihminen voi olla toisten kanssa rikastavassa vuorovaikutuksessa ja toteuttaa luovuuttaan.
      Siksi olemme korostaneet luottamuksen ilmapiirin rakentamista keskeisenä perustana koko uudelle johtamis- ja työkulttuurille. Luottamuksen ilmapiirissä jokainen työyhteisön jäsen voi kokea oman arvokkuutensa ihmisenä, juuri sellaisena kuin hän on.
      Näin ihminen kokee voivansa olla yhteisössä suhteellisen vapaasti oma itsensä ja energia kohdistuu jatkuvasta virheiden ja epäonnistumisten pelosta varsinaiseen tekemiseen.

Luottamuksen ilmapiirin pohjalta ihmiset voivat olla rikastavassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Rikastavassa vuorovaikutuksessa ihmiset auttavat toisiaan olemaan parhaimmillaan. Rikastavassa vuorovaikutuksessa ihmiset paitsi kannustavat toisia eteenpäin myös vahvimmillaan jopa yllyttävät toisiaan nousemaan koko ajan korkeammalle.
      Rikastavan yhteisön ilmiö synnyttää inhimillisesti tärkeän kokemuksen kuulumisesta laajempaan Meihin, joka on innostunut samasta asiasta ja joka on innostunut myös juuri tämän yksilön mukanaolosta.
      Lisäksi rikastavan yhteisö synnyttää arvonannon kautta inhimillisesti keskeisen tunnustuksen kokemuksen: mahdollisuuden olla vertaisten arvostama.

Luottamuksen ilmapiirissä ihminen voi toteuttaa myös itsessään kätkössä olevaa arvokasta eli olla luova. Luovuudella ei tarkoiteta tässä vain jonkin pienen ihmisryhmän erityisominaisuutta, esimerkiksi: ”Taiteilijat ovat luovia, mutta minä en ole taiteilija, joten luovuus ei koske minua.”
      Luovuutta on kaikki se, missä ihminen toteuttaa omaa ainutlaatuista potentiaaliaan vähänkin entistä enemmän tai uudella tavalla. Tämä on myös tunnetusti yksi kaikkein tuotteliaimmista ja motivoivimmista tiloista, sillä kun ihminen kokee toteuttavansa itseään, hänellä on yhteys omaan merkityksen ja energian lähteeseensä. Parhaimmillaan ihminen voi tällöin kokea olevansa enemmän kuin mitä hän muuten olisi.

Uudessa toimintakulttuurissa johtajan tehtävä on yhä enemmän ”asettaa kunnianhimoisia päämääriä, jotka synnyttävät yhteistä innostusta”. Tässä sanat ”yhteistä ja innostusta” ovat olennaisia.  
      Ihmisten tulee voida kokea, että näkymä on yhteinen eli lähtöisin koko yhteisöstä. Toisaalta ihmisten tulee voida myös kokea näkymä innostavaksi eli sen on tarjottava heille tarinan osana merkityksellinen motivoiva rooli.

Tarvitaan kykyä toimia ”kosmos koettelee” -ilmiötä vastaan. Näyttää olevan lähes kosminen laki, että kun kosmos havaitsee jostain ajatuksesta erityisen innostuneen henkilön tai joukon, se lähettää ympärille aivan erityisen epäinnostuneita ja lannistavia tyyppejä, joiden ainoana viestinä on tulla kertomaan: ”Ei tule muuten onnistumaan!”
      Edellä esitetyn näkökulmasta voi kuitenkin ajatella, että tämä ei ole välttämättä pahantahtoisuutta kosmoksen puolelta, vaan kosmos käy ikään kuin tarkistamassa, onko henkilö tai yhteisö riittävän tosissaan iikkeellä.
      Sillä jos henkilö tai yhteisö luovuttaa ensimmäisten vastoinkäymisten kohdalla, se tarkoittaa, etteivät he olleet alun perinkään riittävän sitoutuneesti liikkeellä. Tässä kohtaa on tarvetta virkistää perinteisesti suomalaisena vahvuutena pidettyä periksi antamattomuutta ja loppuun viemisen kykyä.

Onko valta on siirtynyt medialle? Ei ole olemassa yhtenäistä ”mediaa”, joka toimisi vallankäyttäjänä. Mutta koska media yhä enemmän toistaa (kritiikittömästi) jostakin liikkeelle lähteneitä henkilöön meneviä väitteitä, useimmat poliittiset vallankäyttäjät ovat suostuneet alistamaan roolinsa yhä enemmän mediaan reagoivaksi.
      Paradoksi on siinä, että vaikka media näin edustaa koko ajan vähemmän ”kansan ääntä”, demokraattisesti kansan edustajiksi valituilta poliitikoilta puuttuu medialle alistuneina rohkeus tarvittavaan pitkäjänteisemmin visionääriseen tulevaisuuden tekemiseen. Tässä on pohdinnan paikkaa sekä poliitikoille että medialle sen henkisen kulttuurin suhteen, mitä ne haluavat tulevaisuudessa toiminnallaan edistää.

Suuren tulevaisuuspolitiikan näkökulmasta juuri nyt on tarve määritellä, millainen valta demokraattisesti kontrolloimattomille globaaleille finanssimarkkinoille annetaan. Tässä kohtaa käsillä on valinta demokratian tai globaalien finanssimarkkinoiden vallan välillä. Samalla kyse on globaalien finanssimarkkinoiden johtaman nykykehityksen ja ekologisesti kestävän kaikki mukaan ottavan hyvinvoinnin välillä.

Suomi on pieni maa, mutta sillä on taloutensa ja hyvinvointivaltionsa toistaiseksi hyvin hoitaneena niin Euroopassa kuin laajemmin sekä taloudellista että moraalista asemaa olla visionäärisen poliittisen johtajuuden kautta edistämässä globaalia finanssimarkkinoiden hallintaa ja näin puolustaa hyvinvointivaltion tulevaisuutta.
      Tämä tulee olemaan keskeinen vedenjakaja maailmanlaajuisesti arvokkaan elämän yhteiskunnan kannalta, jossa ekologisesti kestävään talouteen yhdistyy kestävän hyvinvoinnin yhteiskunta.
      Toiselta puolelta katsottuna: nyt on poikkeuksellinen mahdollisuus osoittaa rohkeaa visionääristä poliittista johtajuutta niin Suomessa, Euroopassa kuin laajemmin maailmassa ja jättää näin sukupolvemme perintönä arvokkaan elämän yhteiskunnan perusta globaalissa informaatioajassa. Sitä tarkoittaisi kestävän kasvun mallin rohkea visionäärinen poliittinen johtaminen.

30.10.2013 Helsingin kirjamessut


Pari vuotta sitten olin viimeksi samoilla messuilla. Viime vuonna jäivät väliin. Ja, nyt ihmettelin, että miksi jäivät? Paras ja antoisin tapahtuma mitä tiedän. En toki tiedä, vaikka olisi antoisimpiakin?


Joka tapauksessa nyt sain toimitettua itseni sinne perjantai-päiväksi. Aikaa vierähti jälleen noin seitsemän tuntia, joista suurin osa haastatteluja kuunnellen.


Ensimmäisessä sellaisessa oli Panu Rajala, jossa aiheena oli hänen ja Katri Helenan yhteisestä taipaleesta kertova kirja ”Lavatähti ja kirjamies”.

      En ole lukenut ja en siksi osaa antaa omaa arviota. Rajala kertoi sen olevan ensisijaisesti rakkauskertomuksen, jossa kaksi eri maailmasta kohtaavat toisensa. Tarkoittanee myös, että kaksi ei kulttuuria ja arvomaailmaa. Siihen, että kumpi on oikea tai parempi, kirja ei anna vastausta.

      Noita erilaisia arvomaailmoja Rajala avasi jonkin verran. Katri Helenan New Age ja siihen liittyvät henkimaailmat olivat merkittävin asia, missä heitä erotti. Toiselle kaikki täällä ajassa oleva olin täysin selvää ja joka pysyi keskustelemaan edesmenneiden vainajien kanssa. Hänelle, Rajalalle, ei mikään lopulta ollut itsestäänselvyyttä. Elämä ei ole niin suoraviivaista ja aina edes ihanaa. Elämään liittyy vastoinkäymisiä, kipua ja niin edelleen.  

      Toinen heistä on julkisuuden henkilö, josta nauttii ja jota media oli kohdellut silkkihansikkain. Rajala oli päässyt tutustumaan tähän julkkismaailmaan, josta itse ei ollut kiinnostunut. Hän kun on yliopistomaailmasta ja kirjallisuuden tutkija, niin sen ymmärtää.

      Kirja ei ole Rajalan mukaan tirkistelyteos, eikä siinä mollata toista. Jos sitä odottaa, tulee todennäköisesti pettymään. Siis yksi monista ja erilaisista rakkauskertomuksista.  Ja niitähän riittää, kun me rakkauden kohteetkin olemme erilaisia. Luojalle tästä kiitos!


Juhani Tammisen haastattelu oli myönteinen yllätys. Täytyy todeta, että kyllä kaverissa on riittänyt energiaa ja edelleen riittää vaikka muille jakaa. Jos tieto jää vain jääkiekkokommenttien ja ”tanssii tähtien” varaan, niin eipä tiedä paljon mitään.

      Omien sanojensa mukaan on ollut seitsemässä maassa valmentajana neljällä eri mantereella. Yrityskouluttajana on pitänyt keskimäärin 150 luentoa vuodessa.

      En luettele enempää. Mainitsen vain sen, mitä "Tami" piti tärkeimpänä asiana. He ovat olleet kohta vaimon kanssa 50 vuotta yhdessä. Siis, perhe on se tärkein! Siitä voimme kaikki olla yksimielisiä. Kun on keskimäärin 180 vuorokautta vuodessa pois kotoa, niin täytyyhän sen parisuhteen olla kunnossa. Mainitsi esimerkin vuoksi, että kotona olevalla täytyy olla oma ura ja oma innovaatio sen toteuttamiseen. Ei tulisi mitään, jos toinen kotona vain kynsiä viilaisi ja suunnittelisi, että mihin sitä tänään menisi soppaileen.

     Kuten mainitsin, myönteinen sessio kuunneltavaksi.


Jorn Donnerin haastattelu oli yleisömäärän ja reaktion mukaan kiinnostavin. Ja miksi ei olisi ollut? Tänä vuonna 80 vuotta täyttänyt veteraanikirjailijaa sai yleisön seuraaman haastattelua hievahtamatta, joka keskeytyi välillä taputuksiin.

      Onhan hän kirjailijana omaa luokkaansa mitä määrään tulee. Kun on elämänsä aikana kirjoittanut 60 kirjaa, niin eiköhän siinä jonkinlainen kuva kirjallisuudesta ehdi muodostua. Viimeisin on yli tuhatsivuinen ”Mammutti”, joka käsittelee, yllätys, yllätys Jorn Donneria. Siitä jäi mieleen, että oli ollut hyvillään, ettei tullut valituksi 2011 eduskuntavaaleissa suoraan. Kirja kun olisi jäänyt tekemättä.

      Tuo teos täytyy lukea. Sen voi lukea kuulemma osissa, vaikka jostakin väliltä, mikä kulloinkin sattuu eniten kiinnostamaan.

Näiden kolmen lisäksi ehdin kuunnella kokonaan tai osittain haastatteluita, joissa olivat; Jaakko Hämeen Anttila, Antti Tuuri, Jari Tervo, Esko Valtaoja, Hannu Väisänen, Kalle Isokallio, Tuomas Kyrö ja Antti Nylen.

 

Tällaiselle harrastelijalle "oikeiden kirjailijoiden" kuunteleminen on antoisaa. Se, miten mikin teos on saanut alkunsa ja mitä eri vaiheita siihen liittyy. Ei mikään tule itsestään, tuosta vain. Niihin liittyy jopa kipua, tuskaa ja vastoinkäymisiä.

      Viimeisimmästä omasta teoksesta on kulunut aikaa puolitoista vuotta. Mutta, kun ei ole tullut mieleen, että mistä haluaisi kirjoittaa. Ei ennen kirjamessuilla käyntiä. Kun kävelin majapaikkaan takaisin, kauniissa ilta-auringossa, niin välähti.

       Siinä se nyt on! Tuostapa tietenkin. Ei tullut aiemmin mieleen, johon olisi ollut halua ja intoa. Muutoin ei kannata edes aloittaa. Väkisin kun ei saa mitään aikaan, eikä sellainen tulisi ketään kiinnostamaan.

      Mikä se mahtaa olla? Selvinnee näiltä sivuilta joskus vuoden päästä, jos vielä elossa ollaan.

23.10.2013 Veteraanit, Mannerheim ja Törni

Internetin ja sosiaalisen median palstoilla on viime päivinä keskusteltu Ylen uutisoimasta Törnin uudesta elämänkertakirjasta. Niissä on ollut havaittavissa jopa "ahaa-elämyksiä", että natsi, mikä natsi. Onhan se verovaroilla ylläpidettävän Ylen uutisoima "kansakunnan ääni" ja siten totta?

Ensimmäisenä otsikosta; ”Historioitsija: Lauri Törni sekaantui natsikumouksen ajamiseen Suomeen”, tulee mieleeni 60 ja 70 -lukujen kommunistien miehittämän "Reporadion" ajat.
      Eikö noista ajoita saatu tarpeeksi? Ajoista, jolloin veteraaneja mollattiin, että miksi menitte? Useimmat heistä pitivät suunsa kiinni raskaista sotakokemuksista. Kokemuksista, joista heillä olisi ollut oikeus puhua ja muilla velvollisuus kuunnella. Kuuntelu kun on parasta muutoinkin, mitä voimme tehdä toisillemme ja siten keventää traumaattisia kokemuksia.
      Mutta, erityisesti edellä mainitsemina vuosikymmeninä vasemmisto oli voimiensa tunnoissa ja elettiin suomettumisen synkimpiä aikoja. Siihen kuului kumartaminen idän suuntaan ja veteraanien osoittaminen sormella, että ”hyi, hyi, mitä menitte tekemään”. Se vain unohtui, että mukana menossa oli kaikki kynnelle kykenevät miehet, kommunistit mukaan lukien.
      Se oli sen ajan "kriisiterapiaa”, jota voisi verrata tulipalon sammuttamiseen bensiinillä.

Kommunismin ja NL:n kaaduttua, kaksikymmentä vuotta sitten, saivat veteraanit lopulta ansaitsemansa arvostuksen. Aikaa sodasta oli ehtinyt kuitenkin jo kulua. Kun niitä ansiomitaleja ei ollut sopivaa kiinnittää rintapieliin vuosikymmenien aikana, niin ei niitä "osattu" enää esille kaivaa..
      Aikanaan mollattiin veteraanit. Sitten tuli aika, jolloin veteraaneja ja Mannerheimiä osattiin arvostaa. Erityisesti tämä oli havaittavissa sota-ajan jälkeisen sukupolven jälkikasvussa, jotka olivat muutoinkin kiinnostuneita isoisiensä edesottamuksista.
      Entä nyt? Minkä ihmeen "jälkisuomettumisen" aikaa tämän ajan historioitsijat ja keiden toimesta kaivavat esille? Ensin Mannerheim? Onko seuraavaksi odotettavissa jokin "Musta Törni" -elokuva?

Lyhyesti!

Törnin kaltaiset miehet taistelivat meille itsenäisyyden. Mannerheim järjesti Saksasta aseita (kun muualta ei saatu), joiden avulla saavutettiin kesän 44 torjuntavoitto.
      Tämä mahdollisti sen, että Suomi saattoi neuvotella erillisrauhan NL:n kanssa ja irrottautua sodasta ilman miehitystä. Ehtoihin kuului saksalaisten (natsien) karkotus maasta, mikä käytännössä tarkoitti Lapin sotaa ja tuhoa.
      NL lupasi Törnistä miljoonan dollarin tapporahan. Valvontakomissio oli maassa valvomassa rauhanehtoja, joihin kuuluivat mm sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja ”syyllisten esille kaivaminen”.
      Mitä kuka tahansa tuossa tilanteessa tekisi? Pakenisi henkensä edestä. Eri vaiheiden jälkeen Törni päätyi USA:n asevoimiin. Sinne ei natseilla ollut mitään asiaa.

 "... Lehtitietojen mukaan uudessa kirjassa ei ole mitään uutta. Törnistä ei saa natsia tekemälläkään. Ylen uutiset nielivät kritiikittömästi ja historiaa tajuamatta natsiväitteen."
      – Robert Brantberg, tietokirjailija –

02.10.2013 "Kukkahattutädit"

Perättömien huhujen levittäjiä ja aiheettomia moralisoijia on ollut kautta aikojen. Kaikki muistamme vanhoista suomalaisista elokuvista hienoja aatelisrouvia, jotka kesähelteellä viuhkaa heiluttaen istuivat pitsihuvilan terassilla keskellä arkipäivää päivittelemässä maailman pahuutta.
      Päällä ei ollut suinkaan työvaatetus, vaan pitkä valkoinen leninki ja päässä leveälierinen hattu. Ja, mikä siinä hatussa oli? Siinähän oli kukka. Kukka ja hattu, siis kukkahattu.
      Edellä kuvaamani vision täytynee olla se, mistä varsinkin sosiaalisessa mediassa aika-ajoin esiintyy käsite, ”kukkahattutädit”.

Miten kukkahattutädit voisi määritellä tänään? Kaikilla taitaa olla siitä jonkinlainen käsitys. Yhteistä kuitenkin lienee, että se on vastenmielistä. Miksi tähän ”rooliin” kuitenkin syyllistytään ja minkä takia? Sitä en osaa kertoa. Yritetään kuitenkin käydä läpi, mitä se esimerkiksi voisi olla.

Kukkahattutädit ovat muka moraalin parempia tuntijoita, asiasta kuin asiasta, joista toiset eivät näe mitään pahaa tai josta seuraa jopa hyvää. He luulevat paljastavansa maailman pahuutta ja epäkohtia, mutta todellisuudessa vihjaavat, että esimerkiksi maahanmuuttoon liittyvien ongelmien esille tuominen on rasismia. Tätä ”rasismikortti” onkin varsin suosittu kukkahattutätien keskuudessa..
      Kukkahattutädit olettavat ihmisten olevan ensisijaisesti pahoja, jolloin asioita punnitaan sen perusteella, voisiko asiassa olla jotain pahaa. Jos on olemassa mahdollisuus, että jokin asia voidaan tulkita negatiivisesti, se myös tulkitaan. Kukkahattutädeillä on kehittynyt taito muuttaa positiivinen negatiiviseksi, valo pimeydeksi ja hyvyys pahuudeksi. Ihminen on syyllinen, kunnes toisin todistetaan. Kukkahattutädit eivät ajattele kanssaihmisistä mitään hyvää ja näin tuhoavat ilon, rakkauden ja huumorin.
      Kukkahattutätien ongelma on, että käsiteltävässä asiassa ei ole kyse yhteiskunnallisesta päätöksestä, vaan jostakin ajan hengestä, paremminkin harhasta. Niinpä sen torjuminen on lähdettävä yksilöstä. Kukkahattutätien tavoite on luoda häpeän ilmapiiri. Tämän takia tehokkain tapa vastustaa hattutyranniaa on olla häpeämättä mielipiteitään.

Kukkahattutätien pahin vihollinen on avoin yhteiskunta. Sellainen, joka olettaa ihmisten olevan ensisijaisesti vilpittömiä ja hyviä. Parhaiten heitä vastustetaan ottamalla rennosti, heittämällä huulta ja unohtamalla poliittisen korrektiuden.

28.08.2013 "Minulla on unelma"

Tohtori, pastori Martin Luther Kingin Washingtonissa tasan 50 vuotta sitten (28. elokuussa1963) pitämä puhe on luokiteltu monessa yhteydessä maailman kaikkien aikojen kuuluisimmaksi ja parhaaksi puheeksi. Muistan puheen, vaikka ikää ei ollut kovin paljoa. Nyt, kun ikää on tullut lisää nuo 50 vuotta, ei ihme, että siitä on tullut niin kuuluisa. Onhan se selkeä, johdonmukainen ja tunteisiin vetoava. Päällimmäiseksi puheestä tulee mieleeni se, mistä siinä unelmoidaan? Se on vapaus!

"Minulla on unelma"

"" Olen onnellinen saadessani liittyä teihin tänään – tilaisuudessa, joka tullaan muistamaan mahtavimpana vapauden puolesta järjestettynä mielenosoituksena kansamme historiassa.

Tasan sata vuotta sitten, suuri amerikkalainen, jonka vertauskuvallisessa varjossa tänään seisomme, allekirjoitti orjuuden lakkauttavan julistuksen. Tämä merkittävä päätös tuli toivon säteenä miljoonille neekeriorjille, joita oli kärvennetty musertavan epäoikeuden liekeissä. Se tuli ilon aamunkoitteena päättämään heidän pitkän vankeutensa yön.

Mutta – sata vuotta myöhemmin – musta ihminen ei vieläkään ole vapaa. Sata vuotta myöhemmin… mustien elämää rampauttavat edelleen rotuerottelun käsiraudat ja syrjinnän kahleet. Sata vuotta myöhemmin…  mustat elävät puutteen yksinäisellä saarella, keskellä aineellisen vaurauden suunnatonta valtamerta. Sata vuotta myöhemmin… musta ihminen riutuu yhä amerikkalaisen yhteiskunnan nurkissa ja huomaa olevansa pakolainen omassa maassaan.

Siksi olemme tulleet tänne tänään – korostaen ilmituomaan tuota häpeällistä tilaa.

Voisi sanoa, että olemme tulleet kansakuntamme pääkaupunkiin lunastamaan shekkiä. Kun tasavaltamme luojat kirjoittivat perustuslain ja itsenäisyysjulistuksen vaikuttavat sanat, he samalla allekirjoittivat sitoumuskirjan, jossa jokainen amerikkalainen määrättiin perinnönsaajaksi. Tällä lupauskirjalla taattiin kaikille ihmisille – kyllä – niin mustille kuin valkoisille, luovuttamaton oikeus elämään, vapauteen ja onnen etsintään.

On kuitenkin käynyt selväksi, että Amerikka on jättänyt toteuttamatta tästä sitoumuksestaan sen osan, joka koskee sen värillisiä kansalaisia. Sen sijaan, että Amerikka olisi kunnioittanut pyhää velvoitettaan, se onkin antanut mustille ihmisille kelvottoman shekin, shekin, joka on nyt palautunut merkinnällä: ”ei katetta”.

Me kieltäydymme uskomasta, että oikeudenmukaisuuden pankki olisi vararikossa. Kieltäydymme uskomasta, että tämän kansakunnan suunnattomien mahdollisuuksien kassaholvista ei löydy katetta. Sen tähden olemme tulleet lunastamaan tämän shekin – shekin, joka oikeuttaa meidät peräämään vapauden rikkauksia ja takuita oikeudenmukaisuudesta .

Olemme tulleet tälle pyhälle paikalle myös muistuttamaan Amerikkaa siitä, että tällä asialla on nyt kiire. Nyt ei ole tunteiden jäähdyttelyn tai rauhoittavan, “muutokset tapahtuvat hitaasti” -lääkkeen aika. Nyt on aika tehdä totta demokratian lupauksista. Nyt on aika… nousta rotuerottelun pimeästä ja ankeasta laaksosta rodullisen oikeudenmukaisuuden auringonpaisteiselle polulle. Nyt on aika… nostaa kansamme rodullisten epäoikeuksien lentohiekasta veljeyden kovalle kalliolle. On aika tehdä oikeudenmukaisuudesta totta kaikille Jumalan lapsille.

Olisi kohtalokasta, jos kansakuntamme ei ymmärtäisi tämän hetken kiireellisyyttä. Tämä mustien tyytymättömyyden läkähdyttävän kuuma kesä ei mene ohi ennen kuin vapauden ja tasa-arvon virkistävät syystuulet saapuvat. Tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkolme ei ole loppu vaan alku. Ja ne, jotka toivovat, että mustilla oli vain tarve päästä puhaltamaan liiat höyryt ulos ja että nyt he ovat tyytyväisiä, tulevat kokemaan tylyn herätyksen, mikäli kansakunta palaa arkeensa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Amerikka ei pääse lepäämään eikä rauhoittumaan ennen kuin mustille pystytään takaamaan heidän kansalaisoikeutensa. Kansannousun pyörremyrsky jatkaa kansakuntamme perustusten ravistelua niin kauan, kunnes oikeudenmukaisuuden kirkas päivä koittaa.

Sen haluan kuitenkin sanoa kansalleni, joka nyt seisoo oikeudenmukaisuuden palatsiin johtavalla esilämmitetyllä kynnyksellä: Kun kuljemme kohti oikeutettua asemaamme, emme itse saa syyllistyä vääryyden tekoihin. Älkäämme etsikö keinoa sammuttaa vapaudenjanoamme juomalla katkeruuden ja vihan maljasta.

Meidän täytyy johtaa taisteluamme arvokkuuden ja kurin korkea taso aina säilyttäen. Me emme saa sallia luovan protestimme johtavan fyysiseen väkivaltaan. Uudelleen ja taas uudelleen meidän on noustava majesteetilliseen korkeuteen, missä ruumiin ja sielun voimat kohtaavat.

Ihastusta herättävä uusi taisteluhalu, joka vallannut mustan yhteisön, ei saa johtaa meitä siihen, että emme luota yhteenkään valkoiseen ihmiseen. Sillä monet valkoiset veljemme, todistaen sen läsnäolollaan täällä tänään, ovat oivaltaneet, että heidän kohtalonsa on sidottu meidän kohtaloomme. He ovat oivaltaneet, että heidän vapautensa on erottamattomasti kytköksissä meidän vapauteemme.

Me emme voi kulkea yksin.

Ja meidän täytyy antaa lupaus, että silloin kun olemme liikkeellä, marssimme aina eteenpäin.

Me emme voi kääntyä takaisin.

Aina on niitä, jotka kysyvät kansalaisoikeusasialle omistautuneilta: ”milloin aiotte olla tyytyväisiä?” Emme voi olla tyytyväisiä niin kauan, kuin mustat ovat virkavallan raakuuksien aiheuttaman, sanoinkuvaamattoman kauhun uhreja. Emme voi olla tyytyväisiä –  ennen kuin raskaat, matkustamisesta väsyneet kehomme ovat oikeutettuja saamaan majapaikan kaikista moottoriteiden varsien motelleista ja kaupunkien hotelleista. Emme voi olla tyytyväisiä niin kauan kuin mustilla ei ole muuta liikkumavaraa kuin muuttaa pienestä ghetosta isompaan. Emme mitenkään voi olla tyytyväisiä niin kauan kuin lapsiemme itsetunto riisutaan ja heidän itsekunnioituksensa ryöstetään kyltillä, jossa lukee: ”vain valkoisille”. Emme voi olla tyytyväisiä, niin kauan kuin Missisipin musta ei saa äänestää tai niin kauan kuin New Yorkin musta on sitä mieltä, että hänellä ei ole mitään, minkä puolesta voisi äänestää. Ei, ei, emme ole tyytyväisiä, emmekä tule olemaan tyytyväisiä ennen kuin ”oikeus virtaa kuin vesi ja vanhurskaus niinkuin ehtymätön puro”.

Tiedän, että jotkut teistä ovat tulleet tänne suurten vaikeuksien ja koettelemuksien keskeltä. Jotkut  raittiiseen ulkoilmaan ahtaista vankilaselleistä. Jotkut alueilta, missä etsintänne – vapauden etsintänne – jätti teidät vainon myrskyjen pahoinpiteleminä hoipertelemaan viranomaisten julmuuksien puhureihin. Te olette luovan kärsimyksen veteraaneja. Jatkakaa työtänne uskoen siihen, että ansaitsematon kärsimyksenne koituu vielä lopulta pelastukseksenne.

Menkää takaisin Mississippiin, menkää takaisin Alabamaan, menkää takaisin Etelä Carolinaan, menkää takaisin Georgiaan, menkää takaisin Louisianaan, menkää takaisin pohjoisten kaupunkiemme slummeihin ja ghettoihin – tietäen, että jotenkin tämä tilanne voidaan muuttaa ja jotenkin se tullaan muuttamaan.

Älkäämme jääkö harhailemaan epätoivon laaksoon.

Sanon teille tänään, ystäväni, että huolimatta tämän hetken ja tulevaisuuden vaikeuksista, minulla on kuitenkin unelma. Se on syvästi amerikkalaisuuteen juurtunut unelma.

Minulla on unelma, että jonakin päivänä tämä kansakunta nousee ja elää todeksi sen mihin se uskoo: ”Me pidämme näitä totuuksia kiistämättöminä; kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi”.

Minulla on unelma – että jonakin päivänä Georgian punaisilla kukkuloilla, entisten orjien ja orjaisäntien pojat voivat yhdessä istuutua alas veljeyden pöytään.

Minulla on unelma – että jonakin päivänä – jopa Mississippi, aavikoiden osavaltio, joka on läkähtymässä epäoikeudenmukaisuuden ja sorron paahteeseen, muutetaan vapauden ja oikeudenmukaisuuden keitaaksi.

Minulla on unelma – että minun neljä pientä lastani elävät vielä jonakin päivänä maassa, jossa heitä ei arvioida ihonvärinsä vaan ihmisluonteensa mukaan.

Minulla on unelma tänään!

Minulla on unelma, että jonakin päivänä – tuolla alhaalla Alabamassa – pirullisine rasisteineen ja  kuvernööreineen, jonka huulilta putoilee sanoja kuten ”sisäisiin asioihin puuttuminen” ja ”osavaltion oikeuksia loukkaavien lakien mitätöinti” – jonakin päivänä juuri Alabamassa, pienet mustat pojat ja tytöt voivat ottaa pieniä valkoisia poikia ja tyttöjä kädestä ja kävellä yhdessä kuin siskot ja veljet.

Minulla on unelma tänään!

Minulla on unelma, että jonakin päivänä ”kaikki laaksot tullaan korottamaan, kaikki kukkulat ja vuoret alentamaan; koleikot muuttamaan tasangoksi ja kalliolouhut laakeaksi maaksi ja Herran kunnia ilmestyy: kaikki liha saa sen nähdä.”

Tämä on meidän toivomme. Tämä usko mukanani palaan etelään.

Tämän uskon avulla – voimme veistää epätoivon vuoresta toivon kiven. Tämän uskon avulla – hermoja raastavat kansamme riitasoinnit voidaan muuttaa kauniiksi veljeyden sinfoniaksi. Tämän uskon avulla– pystymme tekemään työtä yhdessä, rukoilemaan yhdessä, ponnistelemaan yhdessä, menemään vankilaan yhdessä, etsimään vapautta yhdessä, tietäen, että jonakin päivänä me olemme vielä vapaita.

Se on oleva päivä – se on oleva päivä, jolloin kaikki Jumalan lapset voivat laulaa uudessa merkityksessä:

”My country, ‘tis of thee, sweet land of liberty, of thee I sing.
Land where my fathers died, land of the pilgrim’s pride.
From every mountainside, let freedom ring.”

Jokaiselta vuorenrinteeltä, soikoon vapaus!

Ja jos Amerikka aikoo olla suuri kansakunta, tämän täytyy toteutua.

Niinpä soikoon vapaus New Hampshiren jylhänteiltä!
Soikoon vapaus – New Yorkin mahtavilta vuorilta!
Soikoon vapaus – Pennsylvanian korkeina kohoavilta Allegheneilta!
Soikoon vapaus – Koloradon lumihattuisilta kallioilta!
Soikoon vapaus – Kalifornian kumpuisilta huipuilta!

Mutta ei ainoastaan sieltä:

Soikoon vapaus Georgian Stone Mountainilta!
Soikoon vapaus Tenneseen Lookout Mountainilta!
Soikoon vapaus jokaiselta Missisipin mäeltä ja mättäältä.

Jokaiselta vuorenrinteeltä,  – soikoon vapaus! Ja kun tämä tapahtuu, – kun annamme vapauden soida, kun annamme sen soida jokaisesta isosta ja jokaisesta pienestä kylästä, jokaisesta osavaltiosta ja jokaisesta kaupungista, niin vauhditamme tuon päivän koittamista, jolloin kaikki Jumalan lapset, mustat ja valkoiset, juutalaiset ja pakanat, protestantit ja katoliset voivat ottaa toisiaan kädestä ja laulaa vanhan negro spiritualin sanoin:

Lopultakin vapaita, lopultakin vapaita!
Kiitos kaikkivaltiaan Jumalan – olemme lopultakin vapaita! ""

02.08.2013 Kunnes kuolema meidät orottaa

Tämän tarinan olen poiminut facebookin uutisvirrasta. Se voisi olla keiden tahansa avioliitossa olevien. Onnellisuus on lopulta lähellä siellä arjen keskellä. Mikä harmillista, että se huomataan usein vasta sitten, kun sen on menettänyt. Lukekaa ja ajatelkaa, miten hyvin teillä vielä avioliitossa olevilla asiat saattavat olla.

"""Tultuani kotiin sinä iltana, vaimoni tarjoillessa illallista otin häntä kädestä ja sanoin "Minun täytyy kertoa sinulle jotain." Hän istui alas ja söi hiljaa. Näin jälleen loukkaantumisen hänen silmissään. Yhtäkkiä en osannutkaan avata suutani, mutta minun täytyi kertoa hänelle, mitä ajattelin. Haluan avioeron. Otin sen puheeksi rauhallisesti. Hän ei näyttänyt ärsyyntyvän sanoistani vaan kysyi minulta pehmeästi "Miksi?". Välttelin hänen kysymystään. Tämä teki hänet vihaiseksi. Hän heitti syömäpuikot pois ja huusi minulle "Sinä et ole mies!". Sinä iltana emme puhuneet toisillemme. Hän nyyhkytti. Tiesin, että hän halusi tietää mitä avioliitollemme oli tapahtunut, mutta en pystynyt antamaan hänelle tyydyttävää vastausta. Hän oli menettänyt sydämeni, se kuului nyt Janelle. En rakastanut häntä enää, ainoastaan säälin. Syvän syyllisyyden vallassa luonnostelin avioerosopimuksen, jonka mukaan hän saisi talomme, automme ja 30% osuuden yrityksestäni. Hän vilkaisi sitä ja repi sen kappaleiksi. Nainen, jonka kanssa olin viettänyt kymmenen vuotta, oli muuttunut muukalaiseksi. Pahoittelin hänen menetettyjä vuosiaan, panostustaan ja minuun tuhlaamaansa energiaa, mutta en voinut peruuttaa sanojani, koska rakastin Janea niin paljon. Lopulta hän itki äänekkäästi edessäni, mikä oli näky jonka olin odottanut näkeväni. Minulle hänen itkunsa oli oikeastaan helpotus. Ajatus avioerosta, joka oli pyörinyt mielessäni jo viikkoja, tuntui lujemmalta ja selkeämmältä.

Seuraavana iltana tulin kotiin hyvin myöhään ja löysin hänet pöydän äärestä kirjoittamassa jotain. En syönyt illallista vaan menin suoraan nukkumaan ja nukahdin nopeasti, koska olin väsynyt tapahtumarikkaasta päivästä Janen kanssa. Kun heräsin, hän oli yhä pöydän ääressä kirjoittamassa. En välittänyt siitä, vaan käänsin kylkeä ja nukahdin uudelleen. Aamulla hän esitti ehtonsa: hän ei halunnut minulta mitään, mutta tarvitsi kuukauden aikaa ennen avioeroa. Hän ehdotti, että kuukauden ajan me molemmat yrittäisimme elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Hänen syynsä olivat yksinkertaiset: meidän pojallamme oli kokeet ensi kuussa eikä hän halunnut häiritä pojan keskittymistä ilmoittamalla rikkoutuneesta avioliitostamme. Tämä kuullosti hyväksyttävältä. Mutta hänellä oli mielessään jotakin muutakin; hän pyysi minua muistelemaan miten olin kantanut hänet kynnyksen yli hääpäivänämme. Hän pyysi, että joka aamu seuraavan kuukauden ajan minä kantaisin hänet makuuhuoneesta ulko-ovelle. Luulin hänen tulleen hulluksi. Tehdäkseni meidän viimeiset yhteiset päivämme siedettäviksi, suostuin hänen outoon ehdotukseensa. Kerroin Janelle vaimoni ehdoista. Hän nauroin äänekkäästi ja sanoi sen olevan hullua. Huolimatta kaikenlaisista tempuista hänen täytyisi hyväksyä avioero, Jane sanoi halveksivasti.

Minulla ja vaimollani ei ollut ollut minkäänlaista kosketuskontaktia toisiimme siitä lähtien kun olin ilmoittanut haluavani avioeron. Joten kun kannoin häntä ensimmäisenä päivänä, me molemmat tunsimme olomme kömpelöiksi. Poikamme hurrasi takanamme, isäänsä pitelemässä äitiään sylissään. Hänen sanansa aiheuttivat minulle tuskaa. Makuuhuoneesta olohuoneeseen ja edelleen ovelle, kävelin yli kymmenen metriä kantaen häntä. Hän sulki silmänsä ja sanoi pehmeästi: "älä kerro pojalle avioerostamme". Nyökkäsin, tuntien oloni epävakaaksi. Laskin hänet ovella. Hän meni odottamaan bussia päästäkseen töihin ja minä ajoin yksinäni toimistolle.

Toisena päivänä se sujui meiltä molemmilta helpommin. Hän nojasi rintaani ja tunsin hänen parfyyminsa tuoksun puserolla. Tajusin, etten ollut katsonut tätä naista kunnolla pitkään aikaan. Tajusin, ettei hän ole nuori enää. Hänellä oli ryppyjä kasvoillaan ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa. Avioliittomme oli ottanut osansa hänestä. Hetken ajattelin, mitä olin tehnyt hänelle.

Neljäntenä päivänä nostaessani häntä ylös, tunsin läheisyyden tunteen palaavan. Tämä nainen oli antanut kymmenen vuotta elämästään minulle. Viidentenä ja kuudentena päivänä tajusin, että läheisyytemme oli kasvamassa. En kertonut Janelle tästä. Hänen kantamisestaan tuli päivä päivältä helpompaa. Ehkä jokainen päivä teki minut vahvemmaksi.

Yhtenä aamuna hän oli valitsemassa vaatteita ylleen. Hän koitti monia asuja, muttei tuntunut löytävän mieleistään. Sitten hän huokaisi, että kaikki pukunsä ovat liian isoja. Yhtäkkiä tajusin, että hän oli laihtunut niin paljon, se oli tehnyt hänen kantamisensa helpommaksi. Sitten tajusin sen.. hän oli haudannut niin paljon tuskaa ja katkeruutta sisälleen. Alitajuisesti kurotin häntä kohti ja kosketin hänen päätään. Poikamme tuli sillä hetkellä sisään ja sanoi "Isä, on aika kantaa äiti ulos". Hänelle siitä oli tullut oleellinen osa elämää, nähdä isänsä kantavan äitiään. Vaimoni pyysi poikamme tulemaan lähemmäs ja halasi häntä tiukasti. Käänsin kasvoni poispäin, koska pelkäsin että muuttaisin mieltäni viime hetkellä. Sitten pidin häntä sylissäni kävellessäni makuuhuoneesta, olohuoneen läpi eteiseen. Hänen kätensä oli kietoutunut niskaani kevyesti ja luonnollisesti. Pidin hänen vartalostaan tiukasti kiinni: tuntui kuin olisi hääpäivämme jälleen. Mutta hänen huomattavasti kevyempi vartalonsa teki minut surulliseksi.

Viimeisenä päivänä, kantaessani häntä pystyin tuskin ottamaan askeltakaan. Poikamme oli mennyt jo kouluun. Pidin vaimostani tiukasti kiinni ja sanoin, etten ollut tajunnut että elämästämme puuttui läheisyys.

Ajoin toimistolle ... hyppäsin autosta nopeasti lukitsematta ovia. Pelkäsin että pieninkin viivästys saisi minut muuttamaan mieleni. Kävelin yläkertaan. Jane avasi oven ja sanoin hänelle: "Olen pahoillani Jane, mutten enää halua erota hänestä. Avioelämämme oli tylsää luultavasti siksi, että me kumpikaan emme arvostaneet pieniä yksityiskohtia elämässämme, eikä siksi ettemme olisi rakastaneet toisiamme enää. Nyt ymmärrän, että kantaessani hänet sisään hääpäivänämme, velvollisuuteni on kantaa häntä kunnes kuolema meidät erottaa." Jane vaikutti yhtäkkiä heräävän. Hän antoi minulle äänekkään läimäytyksen, pamautti oven perässään ja puhkesi kyyneliin. Kävelin alakertaan ja ajoin pois. Pysähdyin matkalla kukkakauppaan ja ostin kimpun kukkia vaimolleni. Myyjätär kysyi mitä korttiin kirjoitettaisiin. Hymyilin ja kirjoitin "Kannan sinua jokaikinen aamu kunnes kuolema meidät erottaa." Sinä iltana tulin kotiin kukat kädessäni ja hymy kasvoillani. Juoksin raput yläkertaan ja löysin vaimoni sängystä, kuolleena. Vaimoni oli taistellut syöpää vastaan kuukausia ja olin ollut niin kiireinen Janen kanssa, etten ollut edes huomannut sitä. Hän tiesi kuolevansa pian ja halusi pelastaa minut poikamme negatiiviselta reaktiolta, jos olisimme päätyneet eroon. Poikamme silmissä sentään ... olin rakastava aviomies."""

Elämän pienet asiat ovat niitä, joilla todella on merkitystä ihmissuhteissa. Ei talo, auto, omaisuus tai raha pankissa. Nämä luovat ympäristön joka johtaa onnellisuuteen, mutta eivät tuo onnellisuutta itsessään. Joten löydä aikaa ollaksesi puolisosi ystävä ja tehkää niitä pieniä asioita toisillenne, jotka luovat läheisyyttä. Olkaa onnellisia avioliitossanne.

10.07.2013 Markkinatalouden aallokot

Vapaassa markkinataloudessa on kysymys siitä, miten ja kuinka paljon kukin vaikuttaa tuottavuuteen ja sitä kautta sijoitetun pääoman tuottoon.

– Sijoittajat tänään vaativat aina vain parempaa tuottoa ja mikään ei tunnu riittävän. Sijoittajat eivät itse vaikuta yhtään sijoittamansa pääoman tuottoon muutoin, kuin onnistumalla valitsemaan itselleen tuottoisia kohteita, joiden tuloksen muut tekevät.

– Tuoteidea, eli sopivaan aikaan kehitetty sopiva tuote, jolle on markkinoilla kysyntää. Yleensä idean kehittäjät ovat omistajia ja heidän osuuttaan sijoitetun pääoman tuottoon ei kukaan kyseenalaista, koska ilman ideaa ei olisi edes tuotetta, joka tuottaa.

– Yrityksen johdon vaikutus on kahdenlainen. Se voi vaikuttaa ratkaisevasti onnistuessaan yrityksen menestykseen ja sitä kautta pääoman tuottoon. Toisaalta joissakin suuryrityksissä yrityksen johdolla ei ole pätkänkään merkitystä tuottavuuteen, kuten Fortumin johtajille taannoin jaetuilla valtakunnan suurimmilla ja vielä valtio-omisteisen yhtiön optioilla. Vesi on virrannut vuosikymmeniä vesivoimalaitoksissa ja uraani haljennut ydinvoimaloissa tuottaen nousevilla energian hinnoilla aina vain parempaa tulosta.

– Suorittavan portaan, eli työtekijöiden vaikutuksesta tuottavuuteen keskustellaan aina näkyvästi TUPO-pöydissä. Sellaiset ovat jälleen syksyllä edessä. Vaikutuksesta tuottavuuteen ei kukaan kiistä, koska ilman tekijöitä, ei valmistuisi yhtään tuotetta.
      Kysymys on siitä, että millä hinnalla tuotteita tehdään. Jos tekeminen tulee liian kalliiksi, niin ei niitä kotimaassa tehdä. Liian kalliit tuotteet eivät käy kaupaksi. Näin on käynyt elektroniikkateollisuudelle. Enää ei taideta valmistaa yhtään kännykkää kotimaassa, puhumattakaan komponenteista.

Kunkin haluaa osansa yhteisestä kakusta. Nyt elämme keskellä lamakautta, mikä tarkoittaa, että tuottavuus määrällisesti on kysynnän laskun takia laskenut. Kaikki osapuolet ovat kuitenkin tottuneet saamaan osansa lamasta huolimatta. Ammattiyhdistysjohtajat toitottavat aina vain ostovoimasta, lama-ajan voimattomuudesta huolimatta. Kun sitä jaettavaa ei yksinkertaisesti tule riittävästi, niin minkäs teet?

Tottuneet saamaan! Niinpä, olemme tottuneet sellaiseen elintasoon, että sitä ei pysytä ainakaan lama-aikana pitämään yllä. Nykyisen elintason ylläpitäminen kun vaatisi jatkuvaa talouden nousukautta, mikä ei voi olla pidemmän päälle mahdollista. Luonto kun asettaa kasvulle rajat. Talouskasvu edellyttää lisää luonnonvarojen käyttöä, mikä on pois tulevilta sukupolvilta. Tällä hetkellä kulutamme melkein kahden maapallon tuottamat uusiutuvat luonnonvarat.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä meillä on ollut varaa rakentaa maantiet, satamat, teollisuuslaitoksemme, voimalaitoksemme, julkiset rakennukset ja niin edelleen. Vaikka kansantulomme on tänään suurempi kuin koskaan, niin enää ei ole varaa pitää aiemmin rakennettuja edes kunnossa. Kaikki ovat rapistumassa, tiet ja väärin rakennetut rakennukset.
      Mihin ne varat menevät? Ne menevät elämiseemme. Julkisen sektorin kulut ovat paisuneet kestämättömälle tasolle, kun kaikki palvelut tulee saada yhteiskunnalta ja vielä ilmaiseksi.
      Toisaalta ihmisillä tänään täytyy olla kaikki pelit ja vehkeet. On iso omakotitalo, jonka pihalla seiso kaksi autoa, katumasturi ja pienempi kauppa-auto. Pihanperällä peitteen alla on muskelivene, moottorikelkka ja lisäksi tallissa moottoripyörä odottamassa loma-aikaa. Useilla on toinen vapaa-ajan asunto jossakin lomakohteessa tai jonkin vesistön rannalla. Ei tällaisen elämäntavan ylläpitämien mitään halpaa lystiä ole ja jos lama-aika tulot pienenee, niin huonostihan siinä käy.

Me, sodanjälkeinen sukupolvi ehdimme nähdä vaatimattoman elämäntavan. Mutta, kun ehdimme nähdä myös huiman elintason nousun, niin meistä tuli itsestämme myös nousukkaista. Meille kaikki maallinen ja aineellinen on se pyhä lehmä, joka menee kaiken edelle. Ei me siitä haluta vapaaehtoisesti luopua. Mutta, nyt näyttää siltä, että siitä joudutaan ainakin osittain luopumaan, halusimme tai ei.

Meidän jälkeiselle sukupolvelle kaikki olemassa oleva on itsestäänselvyys. Ehkä sen takia heille sillä ei ole niin suurta merkitystä, ettei jostakin voisi luopua. He osaavat ja haluavat kiinnittää enemmän huomiota elämän laatuun kuin maalliseen tavaraan. Heille kaverit ja yhdessä oleminen kaikkine tekemisineen on tärkeämpää. Toisin sanoen, se niin sanottu sosiaalinen kanssakäyminen on se juttu. Meillä aika on mennyt ja menee elintasokippailussa ja ei ole ollut ja ei edelleen ole aikaa olla tekemisissä toisten kanssa.

Näyttääkö tulevaisuus paremmalta? Nähtäväksi jää, jotka jäävät sen näkemään.

03.07.2013 Onni yksillä – onneksi kesä, kaikilla

Otsikosta voidaan olla eri mieltä, kuin sanotaan meidän toisaalta olevan oman onnemme seppiä. Tarkoittanee sitä, että omilla valinnoilla on merkitys siihen, millaiseksi oma elämämme muodostuu, onnelliseksi tai onnettomaksi. Toki on asioita ja tapahtumia, joihin emme aina itse voi vaikuttaa, mutta jotka saattavat vaikuttaa paljonkin elämäämme.

Kesä kaikilla! Kesää on edetty jo heinäkuulle saakka. Olemme saaneet nauttia harvinaisen lämpimästä alkukesästä. Sitähän me pitkän talven odotamme, että kun tulee kesä, niin sitten teen sitä ja tätä. Kesään liittyy paljon odotuksia. Niin paljon, että jos ei ole muusta tressiä, niin sitten kesästä. Kesästä, jolloin tulisi rentoutua ja ladata voimia tulevaa talvea varten.
       Odotuksia? Niitä sitten riittää. Pitäisi olla joka paikassa yhtä aikaa, mökillä, kulttuuritapahtumissa, harrastaa matkailua ja niin edelleen. Mutta, kun ei voi olla kuin yhdessä paikassa yhtä aikaa, niin minkäs teet? On pakko tehdä se, että on yhdessä paikassa, eikä edes yritä revetä joka paikkaan, kun ei onnistu kuitenkaan.
       Itselläni on ollut tapana, että kesäloman ajaksi en sovi, enkä suunnittele mitään tiettyä menemistä tai tekemistä. Näin ei tule odotuksia loman suhteen, niin ei tule myöskään pettymyksiä, jos suunnitelmat eivät toteudu. Aikanaan työelämässä kun oli joka viikko ja joka päivä suunniteltu etukäteen. Loma-ajaksi ei sellaista enää haluttanut tehdä.
       Minkälaisia neuvoja voisi kesäajaksi antaa toisille? Ei minkäänlaisia, toisille. Ei toisia voi neuvoa, että kannattaa tehdä sitä ja tätä ja olla siellä ja täällä. Ei tule kuuloonkaan. Jokainen valitsee, jos ei ole naimisissa, tekemisensä itse. Tekee, mikä sillä hetkellä tuntuu mielekkäältä ja kivalta. No, jos nyt kuitenkin jotakin, niin sanotaan vaihtelun virkistävän. Toisin sanoen, että voisi käydä vaikka pienellä matkalla, käydä jossakin kulttuuritapahtumassa tai taidenäyttelyssä ja viettää aikaa luonnon helmassa, suomalaisittain mökillä.

Viime kesä ja tämän kesän alku ovat itselleni olleet tosin yksipuolista ajan viettoa, mutta ei niinkään yksipuolista tekemistä. Kuten aiemmin olen täälläkin kertonut, että mökkitalkkarin ”virka” aukeni tuosta vaan viime kesänä. Poikani hankki isovanhempiensa perikunnalta kesämökin, jossa aikanaan lapsuudessa oli aikaa viettänyt. Mutta, kun asuu Genevessä, niin eipä sieltä käsin nuo hommat onnistu mitenkään.
      Mutta, mikäpä siinä! Aikanaan kun oli oma mökki samalla alueella ja nyt pitkän ajan jälkeen ovat samat tutut hommat edessä. Jos jollakin on kokemusta mökillä tehtävistä kunnossapitotöistä, niin tietää, että eivät ne ole yksipuolisia ja yksitoikkoisia. Siellä joutuu tai paremmin saa olla kirvesmies, metsuri, putkimies, sähkömies, maalari, kalastaja, antenniurakoitsija ja sekatyömies.

Onni yksillä! Mitä se onni ja onnellisuus lopulta ovat?  Professori Markku Ojanen on tutkinut onnellisuutta kuusikymmentäluvun lopulta alkaen.
      Hänen mukaan onnellisuus huomataan vasta jälkeenpäin. Onnellisuus on tulkinta-asia, jota sävyttää elämän kokemukset ja kohtalot. Kenenkään ei tarvitse miettiä, kuka minä olen, miltä näytän, kuinka minä pärjään ja saanko minä kaiken. Onnellisuus näkyy ulospäin ja jakaa sitä toisille ihmisille olemuksellaan. Onnellisuus ei ole elämän huippuhetkiä, vaan onni on arkielämässä siellä taustalla.

Oman onnellisuuden määrittelyyn otan sitaatin kirjastani n:o 9, ”Muutoksen aika, Suuren ikäluokan matkassa”:
” … Olen viime vuosina yllättänyt itseni siitä, että koen olevani kaikesta huolimatta tai juuri kaiken kokemani takia onnellinen. Silloin tällöin huomaan silmiini tulevien vesien estävän näkyvyyden tietokoneen näyttöruudulta kirjoittaessani pelkästään siksi, että koen kiitollisuutta koko elämästäni.
     Rakastan tätä elämää sen kaikessa rankkuudessa, sen yksinkertaisuudessa ja arjen pienissä asioissa. Tähän saattaa vaikuttaa sekin, että tässä iässä tulee tietoiseksi elämän rajallisuudesta. Mikään ei ole enää itsestään selvää. Milloin tahansa kuoleman majesteetti saattaa tulla kolkuttamaan, että joko lähdettäisiin. Tietoisuus kuoleman todellisuudesta saa aikaan elämän kunnioituksen.
      Pakko se on siis myöntää, että onnellinen mikä onnellinen. Mutta mistä tuo onnellisuus oikein on lopulta putkahtanut?
    Se on tullut heikkouden kautta. Se on tullut pysähtymisen kautta. Se on tullut särkymisen kautta. Se on tullut eheytymisen kautta. Se on tullut menestyvien, mutta kaikkien ihmisarvoa kunnioittavien ja kanssaihmistä huolta kantavien lasteni kautta. Se on tullut ensimmäisen tähän mennessä syntyneen lapsenlapseni, Matilda tytön kautta. Se on tullut sairauteni aikoina huoliani kuunnelleiden ja arjen asioissa auttaneiden muutamien uskollisten ystävien kautta. Se tulee edelleen Sinulta ystävä, jos vaivaudut joskus soittamaan vain kysyäksesi, että mitäpä tänään kuuluu.
     Ihminen kasvaa sitä mukaa, kun hän uskaltaa kohdata voimattomuuden, rajallisuuden ja olla itse uskollinen niille muutamille ystäville. Ihmisen kasvu ei ole paremmaksi tulemista, vaan oman pienuutensa yhä syvempää ymmärtämistä. Oman voimattomuuden tunnistamisen kautta ihminen löytää syvimmän tarpeen, olla rakastettu ja olla osa itseään suurempaa kokonaisuutta. Kun ihminen tietää, että häntä rakastetaan, tietää vasta sitten kuka lopulta on … ”

27.04.2013 Kansallisena veteraanipäivänä

Kansallinen veteraanipäivä on sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä ja yleinen liputuspäivä. Sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987, osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Ehdotuksen kansallisesta veteraanipäivästä teki pääministeri Kalevi Sorsa ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri Veikko Pihlajamäen esityksestä.
      Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945, joka on jäänyt Suomen puolustusvoimien viimeisimmäksi sotapäiväksi. Silloin loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa. Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana, vaan sillä on kaatuneiden muistopäivääkin rauhanomaisempi luonne.

Rauhanomaisempi luonne? Tuohon kiinnitin huomiota. Viime viikkoina kun on keskusteltu vihapuheista, joita esiintyy erityisesti internetin keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa. Kun muistelen edesmenneitä veteraaneja, isästäni lähtien, eivät he vihasta puhuneet. Eivät vihanneet vihollispuolen sotilaita, eikä sotaan johtaneita eri maiden johtajia. He olivat liian väsyneitä vihaamaan ketään. He olivat kurkkua myöten täynnä sotaa, sodan julmuuksia ja sen mielettömyyttä.
      He olivat iloisia, kun selvisivät hengissä sieltä, mihin monet kaverit jäivät. He olivat täynnä intoa aloittaa uusi elämä ja jälleenrakentaminen. Tätä maata ei rakennettu sotien jälkeen vihan ja katkeruuden ilmapiirissä. Ei, vaan yhteen hiileen puhaltamalla, toinen toistaan auttaen. Vihalla ei rakenneta mitään. Vihalla tuhotaan aiemmin rakennettua. He eivät halunneet edes puhua sota-ajasta, tuosta vihan äärimäisestä ilmentymästä. Osa ei halunnut ottaa enää asetta käteen, edes metsästystarkoituksessa. Kertoivat, että kun viisi vuotta kivääri oli melkein se ainut työkalu, niin se riittää. Ei enää koskaan asetta ja sillä hyvä.

Palaan tämän päivän vihapuheisiin. Meillä kaikilla on kohtuullinen toimeentulo ja hyvä olla ja elää vapaassa maassa. Ainakin, jos vertaa tuohon sota-aikaan. Vapaassa maassa on myös vapaus ja oikeus sanoa mielipiteensä. Mielipiteitä on toki erilaisia asiasta kuin asiasta. Näin on aina ollut ja tulee olemaan. Olemmehan kaikki erilaisia ja erilaisuus on toisaalta rikkautta.
      Erilaisen mielipiteen esittäminen ei ole vihapuhetta. Sellaiseksi se kuitenkin joskus tulkitaan ja tulkinta on väärä. Väärä tulkinta saattaa johtaa jatkossa oikeaan vihapuheeseen, jolloin ajaudutaan henkilökohtaisuuksiin. Kun asiakysymyksissä jäädään alakynteen, on taipumus mennä juuri eri mielipiteen esittäjän sellaisiin ominaisuuksiin, joihin hän ei ole voinut itse vaikuttaa. Tällaisia ovat muun muassa syntyperä, ihonväri, vanhempien poliittinen menneisyys ja niin edelleen.

Minkä takia sodat sitten alkavat, vaikka niitä kukaan ei lopulta halua? Lähdetään liikkeelle yksilöstä, sinusta ja minusta. Vihaammeko ajatuksissa joitakin toisia, vaikka poliittisesti erilailla ajattelevia? Pelkät ajatukset eivät vielä aiheuta ongelmia.
      Seuraava vaihe on, että emme enää jaksa pitää mölyjä mahassamme, vaan tuomme vihamme julki, joka suullisesti tai nykyisin kirjallisesti edellä mainitsemieni internetin ja sosiaalisen median kautta.
      Samoihin vihakirjoituksiin jatkossa liittyy muita ja kohta vihaporukka on saatu kokoon. Sanotaan, että porukassa tyhmyys tiivistyy. Tiivistyy siinä määrin, että aletaan uhkailla vihan kohteita. Kun tarpeeksi on uhkailtu, saattaa porukasta löytyä jokin mielenvikainen ja toteuttaa uhkailun. Tämä näin yksilötasolla.
      Mutta, aivan sama pätee myös valtakuntien tasolla. Ja, kaikki tiedämme mitä siitä seuraa. Veteraanimme, jos ketkään, tietävät sen parhaiten. Ehkä juuri sen takia tätä päivää vietetään rauhan merkeissä. Joten, yritetään me muutkin rauhoittua, kun ei ole aihetta vihaan!

19.04.2013 Esivallan kunnioitus

 

Viime aikoina koulurauhasta käydyssä keskustelussa merkille pantavaa on ollut kouluviranomaisten täysin vastakkainen mielipide suuren yleisön mielipiteestä. Suomalaisilla näyttäisi olevan vielä tallella tervettä maalaisjärkeä, joka on kautta aikojen perustunut auktoriteettien ja esivallan kunnioittamiseen. Helsingin Alppilan koulun opettajaa puoltava adressi on kerännyt yli kaksisataa tuhatta nimeä.

 

Tarkastellaan asiaa laajemmalti yhteiskunnan kannalta. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee lait, asetukset, valtuutetut päättäjät ja virkakoneisto. Tarvitaan valtahierarkia. Ilman esivaltaa yhteiskunnassa vallitsisi anarkia, joka tarkoittaisi valtahierarkiasta vapaata toimintatapaa. Anarkistisia menettelyjä on käytetty muun muassa hippiliikkeessä ja eläinten oikeuksien puolustajien piirissä.

      Neljännessä käskyssä sanotaan: ”Kunnioita Isääsi ja Äitiäsi, jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä”. Lutherin Vähäkatekismuksessa käskyä selitetään: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy emmekä vihastuta vanhempiamme emmekä esimiehiämme, vaan kunnioitamme, palvelemme, tottelemme, rakastamme ja arvostamme heitä.”    

 

Kotona vanhemmat edustavat esivaltaa, joiden on asetettava lapsille rajat. Ilman rajoja lapset kokevat turvattomuutta, että heitä ei välitetä. Rajoja on myös valvottava, koska lapsilla on taipumus testata, että missä ne kullakin hetkellä ovat? Esivallan kunnioituksen opettelun voi aloittaa jo kotona, jossa se joko opitaan tai ei opita.

      Koulujen opettajat edustavat seuraavaa esivaltaporrasta. Kyseisen tapauksen oppilas ei tuota ”kunnioitusoppia” kotona ole tainnut saada. Ja, jos vanhemmat eivät anna, niin mistäpä muualta sitä saisi? Opettajat ovat palkattu lähinnä kouluaineiden opettamista varten.

      Seuraavassa elämänvaiheessa tullaan työelämään. Jokaisella toisen palveluksessa olevalla on esimies, työnjohtaja tai pomo. Olkoon nimitys mikä tahansa, tulee alaisen ainakin sen verran kunnioittaa esimiestä, että toimii hänen antamien ohjeiden mukaan. Tuskin muunlainen käytäntö tulisi missään työpaikassa kysymykseen.

      Jos haluaa menestyä ja päästä uralla eteenpäin, on siihen vain yksi tie. Aikaansaannoksista työelämässä on saatava esimiesten tunnustus. Esimiehillä ja sillä, minkälaisen kuvan he ovat jostakin saaneet, on suurin merkitys menestymisen kannalta. He joko suosittelevat tai eivät suosittele. Mielenkiintoista tuo neljännen käskyn kehotus kunnioittaa. Täydennysosa kun lupaa sen noudattamisella menestystä?

 

Kerrotun perusteella päädytään väistämättä vanhempien vastuuseen lastensa elämän ja menestymisen kannalta. Viranomaisten tulisi enemmän kiinnittää huomiota vanhempien tukemiseen kasvatustyössä. Turhan lakipykäliin tuijottamisen voisi jättää vähemmälle, kun niitä kyseisen tapauksen perusteella ei kuitenkaan osata oikein tulkita. Kotien suora auttamien olisi myös kustannustehokasta. Myöhemmät viranomaistoimenpiteet maksavat huomattavasti enemmän.

      

23.02.2013 Ääriliikkeet  

 

Ääriliikkeiksi sanotaan ryhmää, joka ei pidä vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää oikeana, vaan haluaa kumota sen jollain tavalla. Ryhmä voi olla valmis käyttämään väkivaltaa poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi ja määritellään yleensä ideologisin perustein.

      Nykyisille, tosin pienille, ääriliikkeille löytyy vertailukohtia historiasta. Samanlaista kasvupohjaa oli myös 1920- ja 1930-luvulla; taloudellinen ja sosiaalinen epävarmuus sekä myös ideologinen tilanne.

      Kuten tiedämme, viime vuosisadan suurimmat ääriliikkeet, niin kommunismi kuin fasismisi, johtivat myös suurimpiin kärsimyksiin mitä ihmiskunta on koskaan nähnyt. Molemmille ideologeille yhteistä on myös ateistinen elämänkatsomus.

      Ideologisen ilmapiirin voi todeta kiristyneen. Nykyisin kun on hyväksytympää ajatella ja julkisesti lausua, että osa meistä on vähempiarvoisia. Suvaitsevaisuus on toisaalta kääntynyt osin päälaelleen. Sivistyneessä yhteiskunnassa on oltava eettiset rajat, eikä suvaitsevaisuudenkaan nimissä voi siten suvaita mitä vain.

 

Tarkastellaan ääriliikkeitä yksittäisen ihmisen näkökulmasta. Liike kuin liike, pelkkänä ideologiana ilman ihmisiä on vielä harmiton. Vasta kun jonkin taakse tulee kannattajia ja nimenomaan fanaatikkoja, tulee liikkeestä kaikkea muuta kuin harmiton.

      Voidaan kysyä, mikä saa jonkin lähtemään näihin mukaan? Kun keskustellaan ääriliikkeistä, keskustellaan jo seurauksista. Pitäisi keskustella syistä, ettei kenellekään olisi tarvetta turvautua ääri-tekoihin.

      Milloin ja millainen ihminen on valmis turvautumaan ääritekoihin? Jostakin syystä hänellä täytynee olla paha olo, minkä ei aina tunnista johtuvan omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Syyt löytyvät milloin mistäkin, yleensä yhteiskunnasta? Tästä päädytään, ettei hän pidä vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää oikeana. Siinä se ”ääri-ihminen” sitten on ja kun riittävästi löytyy samanlaisia, niin siinä se ääriliikekin on.

 

Viime aikoina on siis keskustelu seurauksista. Ennen näitä yksittäisiä tapauksia enemmän syistä – epäoikeudenmukaisuuden tuomasta turvattomuudesta. Työpaikka ja sitä kautta toimeentulo on voinut mennä keneltä tahansa. Yritysjohtajat sen sijaan käärivät palkkioita siitä, etteivät lähde lätkimään kesken kaiken.

      Maailmanlaajuinen lama vaikuttaa tällä hetkellä vientiimme, talouteemme ja työpaikkojen menetyksiin. Siitä huolimatta, kansantulomme ei ole ollut koskaan niin suuri kuin nyt. Edellisillä vuosikymmenillä on ollut varaa rakentaa infrastruktuurimme lisäksi; päiväkodit, vanhusten hoitokodit, sairaalat, terveyskeskukset jne. Nyt näitä toimintoja joudutaan karsimaan?

      Samanaikaisesti huoltosuhteen muutotos on lisännyt sosiaalikulujamme. Kulujen kasvu tarkoittaa toisille bisneksen kasvua. Tämän kansainväliset sijoittajat ovat "haistaneet", tulleet voimalla mukaan ja ottaneet suuren osan bisneksestä. Kun voitot tuloutetaan milloin missäkin ”paratiisissa” olevalle emoyhtiölle, ei näiltä jää edes yhteisöverotuloja.

22.01.2013 "Olutteologiaa", vai tiedotusteologiaa?

Timo Juntusen blogi -kirjoitukset Kotimaa -lehdessä ovat mielenkiintoisia, kuten ”Olutteologiaa” (21.01.2013). Pidän niistä! Onko tarkoitus laittaa piste keskustelulle, vai jatkaa käytävää keskustelua, jonka on aikaan saanut Oulun Seurakuntien tiedottajan kirjotus samassa Kotimaa -lehdessä? Olettaisin jälkimmäistä. Mikäpä siinä, keskustelun kun sanotaan avartavan. Tiedä sitten?

Joku on sanonut kirkon olevan sitä varten, kun täällä kerran kuollaan. Sanoja tarkoittanee, että jos ja kun lääkärit eivät voi tehdä enempää tai muuten aika on tehnyt tehtävänsä, alkaa kirkon tehtävä. Tehtävä on saattaa ihminen kuoleman rajan toiselle puolelle, tarkemmin, iankaikkisuuteen. Harvemmin enää kuulee, Taivaaseen. Jeesus sanoo tästä, että ”joka uskoo minuun, se ei ikinä kuole …” Toinen kirkon tehtävä on viedä edellä kerrotua iankaikkisuussanomaa kaikkialle maailmaan. Siihen Jeesus edelleen sanoo, että ”menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni, kastamalla …”

Lasse Mårtenson laulaa, että ”kaikki muu, paitsi purjehdus on turhaa …” Kirkon tehtävistä voisi laulaa, että kaikki muu, paitsi edellä luetellut kaksi tehtävää ovat turhia. Jos nyt ei aivan, niin ainakin toisarvoisia.

Otan esimerkin yritysmaailmasta, vaikkapa Nokiasta. Monet tietävät, että Nokialla ei ole viime vuosina mennyt kovin hyvin, varsinkaan älypuhelimien osalta. Tässä kuussa tuli markkinoille uudesta Lumia -sarjasta malli 820, jota on kehuttu ympäri maailmaa. Lumiat näyttäisivät muuttavan koko yhtiön jälleen älypuhelinten merkittäväksi valmistajaksi. Olettakaamme, että jostakin syystä Nokian tiedottaja alkaisi haukkua Lumioita, että ovat aikansa eläneitä ja joutavat roskakoriin. Yhtiön johdolta ei ehtisi tulla moitteita, vaan välittömästi potkut ilman selittelyjä. Tiedotukset olisi tiedotettu ja olisi turha laittaa työhakemusta muihin yrityksiin. Mikään yritys ei tulisi palkkaamaan, kun tiedot potkujen syystä leviäsi työnantajajärjestössä.

Palataan kirkon tiedottajaan. Kuvio on sama kuin edellisessä esimerkissä. Tiedottaja ”tiedottaa” julkisesti, että tämä meidän toinen päätehtävistä on aikansa elänyt. Lähetystyötä ei enää tarvita. Johto ei anna potkuja, vaan "isällisesti" neuvoo nuorempaa, että kannattaisi kasvaa jo aikuiseksi, eikä käyttäytyä kuin rippikoululainen.

Tästä neuvomisesta on syntynyt kohu ja keskustelu, että "ei nyt tuolla tavalla ole sopivaa työntekijälle sanoa". Kuten mainitsin, yritysmaailmassa olisi sanottu, kuten Donald Trump sanoi Diili -ohjelmassa, että ”You’re Fired”. Mistä tiedän? Siitä, että olen ollut 30 vuotta yritysmaailman palveluksessa. Sanonta, että ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat” pätee kaikkialla muualla, mutta ei verovaroilla kustannettavassa kirkossa.

Tiedottajan kirjoitus loukkaa maallikkotoiminnassa mukana olevia ja heidän tekemää pyyteetöntä työtä. Lähetystyö on yksi merkittävistä, ainakin varojen hankkimisen osalta on. Maallikot täyttävät yleisesti myös kirkkojen penkit. Jos tiedottajan tehtävä on yrittää madaltaa kirkon kynnystä edesottamuksillaan, niin pieleen menee pahemman kerran. Kirkosta kun haetaan ensisijaisesti turvallisuutta. Repimistä tarjotaan muualla aivan tarpeeksi. Henkilökohtaisessa uskossa olevien kärsivällisyyttä on koeteltu muutoinkin tuon kaiken sallivan suvaitsevaisuuden nimissä. Ei Jeesuskaan suvainnut kaikkea!

Lopuksi rippikoululaisista.  Sitaatti blogista: ”…Kun oman teologian ohuus paljastuu tai Raamatun auktoriteetilla ei voikaan kuitata kaikkia esiin nousevia kyseenalaistuksia, se on aina hyvin opettavaa ...”

Minulla oli aikanaan samassa huushollissa kaksi rippikoululaista ja siihen päälle muutama heidän kaveri. Täytyy näin jälkikäteen todeta, että sanattomaksi vetivät tai kuten sitaatissa, jouduin paljastamaan oman teologian ohuuteni, enkä osannut vastata edes Raamatun auktoriteetilla heidän kysymykseen: ”Minkä takia kirkossa toimitaan ja sallitaan sellaista, mikä on raamatunvastaista?” En osanut silloin ja en osaa vielä tänäkään päivänä vastata tuohon kysymykseen!

09.01.2013 Taakse- ja eteenpäin

Vuosi vaihtui ja oli aika jälleen kerran tehdä tilinpäätös ja veroilmoitus edelliseltä vuodelta. Tilinpäätös oli kolmas kirjatoiminnasta ja tappiollinen kuten kaksi edellistäkin. Eipä sillä nyt ole väliä, vaikka taloudellista tulosta ei tullut. Mutta, sillä on, että lukeeko kirjoja yleensä kukaan? Ei niitä nyt aivan omaksi iloksi kuitenkaan haluttaisi tehdä.
      Kuten, aiemmin olen todennut, pieninä sarjoina painatuskustannukset ovat suuremmat kuin suurilla kustantamoilla ja suurilla sarjoilla. Tämä johtaa siihen, ettei pysty myymään halvemmalla, vaikka kuinka haluaisi.

Nyt kuitenkin on tilanne, että täytyy miettiä jonkin aikaa mille alkaisi vai alkaisiko millekään? Mikä minusta isona tulee vai tuleeko tämän kummempaa? Tällä hetkellä ei ole käsikirjoitusta aloitettuna. Viimeisin oli viime keväänä ja alkukesästä tuli sitten kirja painosta.
      Yksi vaihtoehto on, että kannan tuon kirjavaraston (n. 2500 eur) jätepaperikeräysastiaan, josta se päätyy asuntojen esitysmateriaaliksi. Miksi en jaa ilmaiseksi?
      Minulle sanoi kerran eräs ”kollega”, että et saa antaa yhtään kirjaa ilmaiseksi. Sen verran täytyy omaa työtä arvostaa. Se ei ole rahakysymys, vaan arvostuskysymys.
      Näinhän se tietenkin on. Taloudellisesti aivan sama, vaikka jakaisin ilmaiseksi. Mutta, joka todella haluaa johonkin kirjaan tutustua, niin ei se rahasta ole kiinni. Niin pienellä rahalla ei ole merkitystä, kumman taskuun se tulee vai tuleeko kummankaan.

Joka tapauksessa viimeiset neljä vuotta ovat antaneet paljon. Tarkoitan, että henkisesti antaneet, mutta taloudellisesti kuluttaneet muutamia tonneja. Joku on tosin sanonut, että eihän se ole harrastus eikä mikään, jos ei maksa mitään. Tässä mielessä voinee pitää harrastuksena. Harrastuksen tuloksena on tullut käytyä läpi elettyä elämää. Tästä taas joku on sanonut, että se on ensimmäisiä vanhenemisen merkkejä. Sovitaan niin ja pitänee paikkansa.

      Ensimmäinen kirja, ”Valoa ja varjoja” käsittelee 90 luvulla läpi käymääni vakavaa masennusta ja siitä toipumista. Tästä kirjasta olen saanut paljon palautetta, mm. hoitohenkilökunnalta.
      Toinen, ”Pärekattotalkoot” kuvaa kotikyläni elämää 60 luvulla romaanin muodossa. Tätä ovat ostaneet erityisesti entiset ja nykyiset kyläläiset.
      Kolmas, ”Valoa ja voimaa” kertoo eri projektien kautta niistä 30 vuodesta, jotka palvelin voimayhtiön palveluksessa.
      Neljäs, ”Muutoksen aika” käy läpi eri vuosikymmeniä (1950-2000) suurten ikäluokkien kokemana.
      Viides, ”Kotikylän Paavo” kertoo romaanin muodossa kahden nuoren vaiheita 60-70 lukujen vaihteessa, kun he omaa paikkaa etsivät suurten yhteiskunnallisten muutoksien aikana.
      Lisäksi on tullut tehtyä viisi runokokoelmaa, yksi lääkevahingosta kertova kirjanen ”Kiltti ja kipeä” ja ”Oulun luontokuvakirja”.
Yhteensä kaksitoista kirjaa neljän vuoden aikana on näille sivuille tullut esittelyyn. Saa nyt nähdä, mitä seuraavat neljä vuotta tuovat, vai tuovatko mitään?

<< SIVUN ALKUUN